Oloni on jo niin paha, ihoni niin kireä, että jouduin tämän kuukauden alussa maanantaina käymään akuutissa paikkailemassa itseäni kasaan ammattilaisen toimesta. 3 haavaa, kaksi liimausta ja yhdeksän tikkiä. Yhdeksän helvetin tikkiä. Niitä haavoja olen nyt paranellut parhaani mukaan ja koittanut pitää näppini irti ihostani. Miksi se on niin vaikeaa? Ei se ole ollut koskaan näin vaikeaa. Täysin puhtain paperein en ole sevinnyt. Naarmuja tulee, hampaan jälkiä ilmestyy, eikä kukaan tiedä. Vielä. Vanhemmat, kaverit, kaikki joiden pitäisi tietää. Ja olen iloinen siitä. Olen iloinen, että en lähettänyt viestiä, jonka kirjoitin jo valmiiksi, koska kohta saan itse monta viestiä siitä kuinka paskasti heillä menee, enkä halua lisätä heidän taakkaansa enempää.

Mies näkee haavat. Ei sellaista tikkikasaa piiloteta noin vain samassa kämpässä asuvalta. Ei minun ollut tarkoitusta vetää niin syvälle. Kaikki vain pimeni. Yllätyin itsekkin veren määrästä. Enkä ymmärrä miten haavoja oli kolme. Vedin vain kerran. Vannon.

Osuin laskimoon. Se raudan haju, siivotessani lattiaa sairaala käynnin jälkeen, pystyin maistamaan sen. Sain psykologille ajan kolmen viikon päähän. Melkein mokasin senkin. En pysty puhumaan. Puhun alienien kieltä. Enkä osaa ilmaista itseäni ääneen. Oikein, niin, että joku oikeasti ymmärtäisi. Minulla on oikeasti hätä. En pärjää itseni kanssa.

Olen ansassa ilman ansaa josta päästä pois. Olen paska ihminen. Tuntuu etten osaa mitään, ja silti tuntuu, että saan tehdä koulussa kaiken. Aivan sama, vaikka keskiarvoni on yli neljä (Arvosteluasteikko1-5). Saan kurseista 5:sia. Tuntuu silti etten osaa mitään. En saa korkeista arvosanoista mitään iloa, mutta vihaan itseäni kun saan 4. Luuseri. Enkä ymmärrä miksi.

Vihaan päätöksen tekoa, koska en voi voittaa. Minulla on kaksi vaihtoehtoa ja vain yksi paskanen loppu. Voin tehdä asiat niin kuin muut minun haluavan tekevän, jolloin olen katkera siitä etten tehnyt asioita niin kuin oikeasti haluan tehdä. Tai voin tehdä asian niin kuin haluan ja voin rypeä syylisyydessä siitä etten tehnyt asioita niin kuin minun halutaan tekevän. Enemmän tai vähemmän, aina tuntuu pahalta.

Olen myös täysin kusipää tuota miestä kohtaan. Käyttäydyn täysin ääliömäisesti. Haluan erota, haluan kertoa, että juttu on minun osaltani ohi. Ja sitten mies kertoo rakastavansa minua, tuo lahjoja, kertoo, että olen parasta mitä hänelle on sattunut. Sanat kuolevat kurkkuuni, sinkoilevat kallossani, enkä pysty edes kähisemään niitä ulos. Voin huonosti. Tuon sen esiin teoillani, annan kylmää olkapäätä, nukun yksin, pyrin eristäytymään, karkailen, enkä kerro minne menen. 

Tyhmähän minä olen, jo pelkästään sen takia kun toistan samaa kaavaa ja odotan eri lopputulosta. Kaikkien kanssa.

Ja Kapu on kuollut.

Satutin taas ihmisiä, Satutan ihmisiä pelkästään olemalla läsnä. Nykyinen suhdekin on vain tragedia odottamassa. Mies on vaihtunut. Kävelin edellisestä suhteesta ulos, koska se alkoi käymään enemmän kipeää, kuin mitä se väkisin kompurointi ja odottaminen antoi minulle. Ensimmäistä kertaa päätöksen teki pää. Aina ennen olen kuunellut sydäntä, joka sanoo kaikille ei, enemmän tai vähemmän. Tämä oli erilainen mies, erillainen tapaus. Olin tosissani mukana, ja kaipaan häntä vieläkin. Tuntuu kuin petäisin nykyistäni ajatustasolla, koko ajan. Kaunis tragedia.

On se nykyinenkin erilainen, kuin kukaan muu aikaisemmista. Pää ja sydän ovat kumpikin hijaa. Kumpikaan ei sano kyllää, eikä eitä. Odotan ja suren ajatusmaailmaani. En etsi edelistä ihmistä enää ruokalasta, en ole yli kuukauteen keskustellut hänen kansaan, enkä kyttää enää milloin hän on ollut viimeksi paikalla sosiaalisissa medioissa. Erosimme ystävinä tai ainakin ilman suurempaa tappelua ja kiistaa. Totesimme vain yhdessä, että päämme kemiat eivät vastaa toisiaan. Tahdon enemmän, kuin hän on valmis ja halukas antamaan minulle. Enkä minä voinut tarjota hänelle tarpeeksi sitä mitä hän kaipaa. Kuljen jo toisen kanssa, mutta silti hän tunkee mieleeni itsepintaisen tasaisesti, todellisuutta kauniimpana kuvana.

Viime yönä nykyinen kumppanini sanoi rakastavansa minua, ja ettei luovu minusta koskaan. Olin jo melkein unessa, aivot solmussa. Tajusin kuitekin mitä hän sanoi. Mitä se tarkoittaa. Rakastaa minua. Kuinka hän voisikaan muuta. Hän ei ole nähnyt minusta kuin sen kauniin kuvan. Sen puolen, johon on helppo rakastua. Kaikki luurangot ovat vielä kaapissa odottamassa.

Nyt on keskiyö, takana kolmen tunnin lenkki, sukat märkinä ja varpaat jäässä. Minusta tuntuu, että kaikki lahoaa käsiin. Kännykästä alusvaateista kenkiin. Uusin niitä, tavaroita ja esineitä, sitä tahtiin, kun on pakko. Kapun juomapullo halkeaa, talvitakin vetoketjut hajoavat, lautaset pirstoutuvat lattiaan, tuolin kiinikkeet antavat periksi. Pikkuhiljaa kaikki antaa periksi, samoin kuin elämäni kiinikkeet.

Olen saanut koulussa ryhmäni taas kiinni. Olen taas kunnollinen kansalainen ja ansaitsen opintotukeni samoin perustein kuin kaikki muutkin. En vetoa ongelmaan, sairauteen tai epäonnisiin tapahtumiin. Mietin eilen ja toissapäivänä mikä on Oulun korkein rakennus. Olisin halunnut kiivetä sinne. Katsella maisemaa.

Kävelin jalkani verille uusilla talvikengilläni. Veri tuli valkoisista toppakengistä läpi. Olen jo niin tottunut kipuun, etten taida oikeastaan enää välittää siitä. Kantapääni ovat edelleen auki. Kävely sattuu, mutta tarpeeksi pitkän ajan kuluttua se kipu laantuu kutinaksi ja lopulta häipyy pois. Olen ollut taas flunssassa pari viikkoa ja sen saman ajan syömättä lääkkeitä. Tänään oli pakko jatkaa lääkkeiden syöntiä, kalvaa taas liikaa mahasta. Hidas tapa kuolla pois.

Tiedän herääväni huomenna taas. Minulla on vahva sydän, joka tekee mitä haluaa. Keuhkot, jotka potkivat vastaan yrittäessäni pidättää hengitystä liian kauaa. Minulla on väsynyt katse, luovuttanut mieli ja monta tehtävää, jotka ovat tärkeitä, niin kauan kunnes saan ne tehtyä. Arvottomia heti sen jälkeen.

Akarn

Mighael Ortega - Broken hearts (https://www.youtube.com/watch?v=epMOLn5Axw0&list=RDZTrrc6Ni5eM&index=2)

Katson Britey Spearsin - Everytime musiikkivideota. En tiedä miksi rupesin sitä yhtäkkiä katsomaan, se oli vain taustahälyä, mutta hetkeen en voikkaan katsoa mitään muuta. Veri, unohdus, lapsi. Tunteet risteilevät mielessä. Voi kuinka haluaisinkaan sukeltaa jäihin. Antautua niiden tuhansien neulojen ja puukkojen  pirstottavaksi. Niin kuin Jack varoitti Rosea Titanicissa, älä hyppää, se on kuin tuhansia puukkoa iskisi ihoosi. Näen yhdet kasvot mielessä, ja tiedän, että hän on se syy miksi vielä istun tässä, miksi suoritan tätä koulua, miksi asun vielä tässä talossa. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta niin se vain on. Hän antaa minulle voimaa, ja näen hänen silmänsä. Talven silmät.

Jäin auton alle tuossa pari viikkoa sitten. Osittain omaa syytäni ja osittain autoilijan syytä. Minulle oli vihreä valo, mutta, jos olisin ollut tarkkaavaisempi ja jarrut kunnossa, mitään törmäystä ei olisi koskaan tullut. Päädyin törmäyksen seurauksena pyörimään asfaltille, ja sain kolauksen kuplaani. Ehdin vain todeta, etta jaahas, seuraavaksi jo lensinkin. Mutta se mikä minua kolautti, ei ollut se törmäys, vaan se tosiasia, että totesin vain jaahas, nyt mennään. Ei pelkoa, vain kylmää tyydytystä. Ja ei mitään. Lensin, ei haavoja, ei rikkoutunutta pyörää, ei mitään. En tiedä mikä minua suojelee, mikä ei anna minun mennä. Tämä ei ole todellakaan ensimmäinen kerta kun näin käy. Menetin pyörivään rupelliin hattuni, mutta en päänahkaani. Turveseinän romahtaessa ainut kohta mikä ei romahtanut oli se minkä alla seisoin. Enkä käsitä, mikä minua suojelee ja miksi. 

Hän väistää katsettani hyvin itsepintaisesti. Tuijotan ja ihmettelen. Miten jään silmät voivat olla niin lämpimät. Tilasin hänelle lahjan, mutta en tiedä tulenko sitä koskaan hänelle antamaan. Jos en, niin ainakin minulla on jotakin muistuttamassa hänestä jatkossakin.

Istun auton ratissa punaisissa liikennevaloissa tankotanssituntien jälkeen. Olen hakemassa itselleni ruokaa ja ajattelin samalla etsiä laktoositonta suklaata seuraaviin bileisiin. Vastaantulijoiden valot häikäisevät. Heijastinkausi on alkanut. Huomaan yhtäkkiä olevani tyytyväinen, jään tutkimaan tätä tunnetta. Miten on mahdollista, että noin kaksi tuntia sitten olin valmis nylkemään itseni, kaksi tuntia sitten hajoitin takkini, koska minun oli saatava se pois päältäni ja vetoketju jumittui paikoilleen. Miten on mahdollista. Miksi halusin kaksi tuntia sitten tuhota itseni niin perusteellisesti. Mikä tässä välissä muuttui. Valot vaihtuvat, ajan kaupan parkkipaikalle. Minulla on vähän päälle puolituntia aikaa kiertää kaiken tarvittavan. Istun autossa ja ymmärrän miksi joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi joku voi haluta tappaa itsensä. Tässä tilassa se ei ole vaihtoehto, tässä tilassa se on kaukainen asia, vuoren takana piilossa. Se ei kuiskuttele korvaan ihania ja kipeitä valheita. Tuhansia syitä ja lauseita.

Sain kelalta luvan jatkaa opiskelua, sain kelalta luvan jatkaa loisimista. Minun tekee mieli valvoa tämä yö. Pystyisinkö sen tekemään. Tahdon kokeilla.

Akarn

Britney Spears - Everytime (https://www.youtube.com/watch?v=8YzabSdk7ZA)

Puhelin pärisee jatkuvalla syötöllä. Koulua ja kavereita, velvollisuuksia, kelaa, mutta ei sitä mitä oikeasti odotan. Odotan, vaikka viestittelimmekin eilen reippaasti yli puolenyön. Rakastuneena voisi olla kivaakin, jos en jatkuvasti miettisi keinoa lopettaa tätä kaikkea, luovuttaa ja polttaa kaiken pois. Jos en, viipeltävien perhosten lomassa, muistaisi kuinka arvoton olen. Taisin joskus väittää, että hän tietää minusta enemmän kuin kukaan muu, mutta ei hänkää tiedä kaikkea ja eikä hänen tarvitsekkaan. Tämä kuorma on minun ja vain minun.

Eilen taistelin psykoosin rajoilla, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä. Nämä rajat alkavat hämärtyä. Leijun ilmassa, napsahdan hetkeksi takaisin, pystyn katselemaan itseäni ulkopuolelta. Seuraan sivusta tätä suorittamista, raksin kalenterista päiviä pois. Hymähdän sille, että viime kuukauden kuva kalenterissa oli kuva junaradasta, tämän kuukauden on koski voimakkaine tappavine pyörteineen. Kalenteri on kirjavana deadlineista, en ole huolissani niistä. Olen vain surullinen, koska tiedän, että olen jo menettänyt tämän pelin, vaikka nuo deadlinit saisinkin tehtyä, viimevuoden on vieläkin tekemättä. Olen väsynyt ja nauran tyhjälle ilmalle. Kylmyys sen kuin jatkuu, se on syvällä luuytimissä, eikä edes rakkaani kyljen lämpö sitä voita.

Kapu on ollut jostakin syystä hieman nuhjuisen oloinen, sen silmät ovat kirkkaat, terävät, korvat puhtaat, se viipeltää täysin normaalisti, sen turkki kiiltää kuten satiineilla kuuluukiin, mutta jostakin syystä sen karva on jotenkin epätavallisen pörheän oloinen. Annoin sille vähän kissan ruokaa ja toivon, että se turkin pörheys korjaantuisi sillä.

Akarn

"I try to call but I don't know what to tell you
I leave a kiss on your answering machine
Oh, help me please, is there someone who can make me
Wake up from this dream?"

Spending my time - Roxette (https://www.youtube.com/watch?v=fWBk22geGyM)

Tosiasia on, että itse en pysty sitä enää hoitamaan, en vain pysty. Vanhemmat sen hoidon joutuisivat maksamaan. Ja, silloin kun kävin röntgenissä tuon koiran kanssa he lupautuivat sen tekemään. Silloin niistä röntgenistä löytyi osittain revennyt ristiside ja löysyyttä nivelessä, mutta koska Rosa käveli silloin vielä suhteellisen hyvin kumallakin jalalla, eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että tarkkaillaan ja annetaan sen toisen, leikatun, jalan parantua rauhassa ja jos tilanne pahenee niin silloin leikataan. Nyt on aikaa kulunut ja tilanne huonompi. Oikeastaan tämä on se syy miksi Rosan vein vanhemmilleni ja miksi kissa seurasi perässä. En todellakaan halunnut rasittaa sitä koiran ristisidettä portaissa hyppimisillä. Sen näki liiankin selvästi, kuinka paljon takapakkia jalan parantumisessa tuli, kun se hissi päätti olla toimimatta. Eikä koiraa voi pitää koko päivää sisällä odottamassa, että milloin talonmies päättää käydä sen hissin taas laittamassa kuntoon. Yritin aluksi pitää kissan itselläni, mutta Rosalle tuli ylättäen puun takaa eroahdistusta, ja Misukin alkoi mouruamaan ja kulkemaan levottomasti ympäri kämppää. Kummankin outo käytös loppui kuin seinään viedessäni kissankin vanhemmilleni. Ja minä jäin yksin Kapun kanssa tähän kämppään.

Pistän kännykän laturiin ja saan siihen pientä eloa aikaan. Olen saanut muutaman viestin kaveriltani ja kuningaaltani, vastailen niihin. Olen levoton, syön jotakin, käyn entisessä huoneessani kuuntelemassa musiikkia, sieltä huomaa merkit poissaolostani ja mutta myös merkit aikaisemmasta elämästäni. Palaan takaisin alakertaan, mutta yhtäkkiä meinaan taas tukehtua tähän elämään. Karkaan takaisin ylös, kyyneleet valuvat pitkin poskia, tunnen kivun, tunnen tuskan, näen umpikujan. Saan itseni rauhoittumaan, palaan takaisin alas, yritän nyt kovemmin ottaa tuota koiran jalkaa puheeksi. Tälläkertaa onnistun, keskustelun aikana vanhemmat kysyvät, että mitä minä haluan tehdä. Minä haluan, että tuo koira leikataan, minä haluan, että tuo koira pystyy taas juoksemaan, minä halua, että tämä olisi jo ohi, mutta vastaa, että en tiedä. Ilmassa on aavistus koiran lopettamisesta, mutta kukaan ei ota sitä puheeksi, kukaan ei halua mainita edes sitä. Asiaa sivutaan lievästi. Lopulta saamme sovittua, että soitan eläinlääkärille tämän viikon aikana ja kysyn hänen mielipidettä tästä tilanteesta. Olen kireä ja levoton. Vähän ajan päästä päätän lähteä takaisin kämpilleni. Ja ensimmäistä kertaa kadun tätä koiraa, ensimmäistä kertaa toivon, etten olisi koskaan nähnyt sen kuvaa netissä, kuvaa, jonka pystyn maalaamaan silmieni eteen tarkalleen yksityiskohtineen aivan milloin tahansa. Kuvan, jota esittelin kaverilleni leikillä, että tämän minä haluan ja jotenkin siitä tuli totta. Kuvan, jossa rakastuin Rosan pikkuruisiin kynsiin ja rakastan niitä edelleenkin. Ensimmäistä kertaa toivon, etten koskaan olisi halunnut koiraa, ensimmäistä kertaa toivon, että Rosa olisi jonkun muun koira, jonkun muun koira, joka olisi pystynyt pitämään sen painon kurissa, jonkun muun joka olisi tämänkin osannut tehdä oikein. Ensimmäistä kertaa toivon, että voisin perua kaikki yhteiset hetket, lukemattomat reissut, jokaisen hetken jolloin se on saanut minut nauramaan, jokaisen ilon pilkahduksen, jotta saisin sen taas terveeksi ja juoksemaan. Jotta saisin sen juoksemaan.

Kotimatkan kämpilleni itken ja huudan. Huudan tuskaani, huudan sydämestäni. Katselen vastaan tulevia autoja sillä silmällä. Olen niin ennenkin tehnyt. Pakotan itseni muistamaan, että toisen ratin takana voi olla joku joka oikeasti haluaa elää. Mietin ojan penkkoja, mutta en käännä rattia. Loppumatkasta ikettyäni kyyneleeni minua palelee luuytimiä myöten, tärisen ratissa. Olen vaarallinen muille ja itselleni. Tiedän sen. Kämpillä Kapu tulee katsomaan terraarionsa nurkkaan, että kuka tuli paikalle. Sivelen sen kylkeä kevyesti sormellani, annan juustopalasen, lisään jyviä, vaihdan veden ja tiedän, että huomenna suoritan taas.

Akarn

(https://www.youtube.com/watch?v=-uPN0cr0QDo&list=RD-uPN0cr0QDo&start_radio=1)

Tämä kipu jatkuu ja jatkuu, painaa menemään päivästä toiseen, tunnista seuraavaan, minuutista jokaiseen sekuntiin. Se kulkee vierelläni uskollisemmin, kuin oma varjoni. Varjoani en pysty näkemään pimeässä, yksinään suihkussa, kylmän ja kuuman veden pyörteiden keskellä, tämän kivun näen, tunnen. Pelkään, että sen kestävyys on omaa kuntoani parempi. En pysty voittamaan sitä, en saa sitä pois, en saa sitä loppumaan.

Kuljen tunneilla, teen läksyt, osallistun ryhmätöihin, teen rästejä aikataulutuksen mukaisesti, pitäisi tehdä-lista on tyhjä, suoritan, suoritan ja suoritan. Juoksen, juoksen kovempaa ja pidemmälle kuin koskaan, juoksen, vaikka jalat ovat jumissa ja varpaissa rakot, vaikka jokainen askel tuottaa erillaista tuskaa. Juoksen. Tämä kipu on kuitenkin sellaista, jota hallitsen. Voin päättää otanko seuraavat askeleet vai en. Juoksen, tuudittaudun liikkeen turvaan ja toistuvuuteen. Näen yöllisen maiseman, valojen leikin, yökkösten tanssin, sateen kimaltelun puiden oksilla, hengityksestä voi havaita jo aavistuksen höyryä, osan kaunista talvea.

Palaan tunneille, istun kuuntelemassa ohjeita vasikoiden kasvatuksesta. Mietin unelmaani, yhdistän tunnit ja sen. Leikin ajatuksilla ja tiedän, että unelma on kaunis, mutta totuus ei. Särky jatkuu. Menen tanssitunnille, pyörin ja katselen omaa kehoani suuresta peilistä. Näen liikkeiden kömpelyyden ja aavistuksen, pienen lupauksen tulevasta eleganssista. Puen ja lähden maailmalle, vastaan tulee bassetin pentu. Se viipettää menemään ylisuurten tassujensa ja heiluvien korviensa kanssa, tahtoo tulla luokseni. Se näkee minut. Joku näkee minut. Suurilla, punaisilla, surullisilla silmillään.

Kulman takana näkyy kaksi novascotiannoutajaa, niitä pitempi raajaisempia, enemmän metsästyskoiran tyyppisiä. Särkee. Särkee. Teen ruokaa, pilkon vihanneksia, mietin maailman resursseja, mietin kuinka kallis olenkaan, omaa arvoani. Liian kallis, liian hyödytön. Päädyn preludien jälkeen yhdeksi yöksi mieheni, kuninkaani, viereen, kainaloon nukkumaan. Särky luovuttaa hetkeksi. Se jää kohteliaasti odottamaan ulko-oven toiselle puolelle, yön hiipumista ja katoamista. Valvon käytännössä koko yön, kuuntelen silmät kiinni taustan ääniä, elokuvan hiljaista suhinaa, ihmisten puhetta, kuninkaani hengitystä. Olen rauhallinen, kosketus on kevyt, ei tungetteleva. Puolilta päivin hiivin pois, tervehdin särkyä ja jatkan suorittamistani. Menen kouluun, ihastelen kaukana lentävää dronea, jättimäistä kärpästä. Löydän agility radan, mutta tiedän, että minulla ei ole sinne enää asiaa. Rosa, Misu ja Kapu, luulen, että he jäävät minun ensimmäisiksi ja viimeisiksini. Näen kyllä ilmoituksia kotia vailla olevista ja mietin (Paleface, Lotta ja Lenny), mutta, enhän minä saanut edes huolehdittua loppuun asti noista omistani.

Olen jo pitkään katsonut silmiäni peilistä ja näen kuinka niistä on jo valo sammunut. Tiedän omaavani resting bitch-naaman, veljeni on maininnut siitä hyvin monta kertaa, mutta olen viime aikoina ruvennut miettimään, onko se oikeasti minun luontainen asentoni, vai näkyykö se jatkuva kipu ja pelko. Millainen olo muilla on, jotka kärsivät samasta ongelmasta? Mikä on heidän "normaalinsa", koska tiedän, että minun normaalini on, että olen vähintääkin stressaantunut tai peloissani.

Perheeni yrittää tekohengittää minua, isäni tekee kaikkensa pitääkseni minut jaloillani, veljeni jaksaa "nalkutttaa" ihmissuhdevajauksestani. Joskus, se terapia täti, joku niistä miljoonista, jonka eteen minut potkittiin silloin sen yhden päivän aikana, sen yhden päivän aikana, jolloin kaikki olivat muka niin hirveän kauhuissaan voinnistani (löysivät naarmuni) ja seuraavana päivänä kaikki olikin taas kunnossa ja minä opin piiloutumaan paremmin, sen yhden päivän farssi ja show, kunnes olin taas osa ilmaa, sanoikin, että sinun isäsi rakastaa sinua todella. Pakko myöntää, että sen on oltava totta. Miksi muuten hän olisi hakenut minut kesken tärkeän kokouksen koulusta, jouksuttanut ympäri raahen ja oulun sairaaloita, vaikkakin vain tuon yhden päivän, miksi muuten hän yrittäisi saada minua avautumaan, ollessaan pikkuisen päissään, miksi hän korjaisi pyöräni, miksi muuten hän katsoisi minua noilla tuskan täytteisillä silmillään tai hakisi pois kotia neljältä aamuyön reissujen jälkeen.

Äitini vain tuumasi, sen kauniin farssi päivän jälkeen, että olisi vain jäänyt sinne. En pysty vieläkään ajattelemaan sitä itkemättä, ja en ole koskaan elämässäni itkenyt niin kovaa ja paljon kuin silloin, en edes tämän viimekertaisen kaveri seikkailuni jälkeen. Se oli kuin ryöppyävä vesiputous, mutta tiedän, että äidilläni on tapana päästellä tarkoittamattaan sammakoita suustaan, mutta ei se vähennä kipua. Hänellä on tuskansa, hänellä on ongelmansa oman äitinsä kanssa.

Tästä päästääkin siihen, että olen aina sanonut, etten koskaan halua lapsia. Suurin syyni on aina ollut se, että olen varma siitä, että tulen vihaamaan niitä sydämeni pohjasta, varsinkin, jos pentuni sattuisi olemaan tyttö. Perustelen tätä sillä, että tunnen vaistomaista vihaa ja inhoa lapsia kohtaan, jotka muistuttavat minua ulkonäöltään olessani niiden kanssa saman ikäinen. Minua järkyttää itseänikin kuinka voimakasta ja spontaania tuo viha on. Poikalapsi saattaisi mennä, se olisi tarpeeksi erilainen, mutta totuus on, että äidit ja tyttäret muistuttavat lähes aina toisiaan. Se olisi hirveintä mitä uuden ihmisen alulle voisi tehdä, pienelle käärölle, joka ei ole hengittänyt maailman ilmaa edes vuottakaan, pistää se tuntemaan pohjattoman rakkauden sijasta puhdasta vihaa, omalta äidiltään. Kuvittele se ja tunne suruni. Sitä vain ei voi tehdä, ei edes ottaa riskiä. Olen miettinyt joskus, että onko näin sattunut minunkin kohdallani? Olen kopio äidistäni, ja moni on sen sanonutkin.

Ukkini on joskus sanonut minulle, että sitten kun saat omia lapsia, älä siirrä niihin tätä vihaa eteenpäin. En silloin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, enkä koskaan pystynyt kysymään. Nyt minulla on aavistus siitä.

Sitten sain tämän taudin, kolmannen ja sinetöivän syyn olla hankkimatta omia pentuja. Tällä taudilla on 10% vaara periytyä, joten minulla ei ole tarjolla perinnöksi mitään muuta kuin kipua, surua ja tuskaa. Joten oma käärö jääköön kaukaiseksi ja ikuiseksi unelmaksi, tämäkin saa minut surulliseksi nykyään, vaikka aiemmin silläkään ei ollut mitään merkitystä.

Akarn

Schiller ft. Nadia Ali- Try (https://www.youtube.com/watch?v=sjNIRjS_RjA&list=RDmLxYzju_G88&index=3)

En tiedä kuinka kauan tätä meinaan jaksaa, takana on kaksi-kolme päivää ja olen väsynyt. Se ei irrota. Tämä paine tulee uniin, ei lähde yöllä, ei jätä rauhaan. Katselen maailmaa silmät suurina, se on kirkas. Tiedän, että joku meni viime kerralla yli. En vain oikein osaa laittaa sormea siihen, että mikä. Jokin muuttui, ja tuntuu, ettei mitenkään kovin hyvään suuntaan. Suurin muutos on, että ei ole minkäänlaista tarvetta satuttaa itseäni, katselen peilistä omia kasvojani, enkä vihaa niitä. Näen tuntemattoman, en ole koskaan ennen nähnyt noita kasvoja. Kirjoitan tuntemattoman käsillä, menen tuntemattoman tunneille. Tanssin tuntemattoman keholla, ainoa mitä tunnistan tästä kehosta on nuo arvet koivessa. Nuo arvet, joista olen kieroutuneella tavalla ylpeä. Nuo arvet, jotka kertovat, että minulla oli koira, jota rakastin, minulla on hiiri, jota puolustin, minulla oli kissa. Minulla oli elämä, josta en pitänyt. Nyt elän, jonkun toisen elämää.

Ja minua väsyttää.

Akarn

Seuraavana päivänä hän oli sitten ottanut facebookissa yhteyttä, vastasin viesteihin. Edelleen aika varautuneesti, hän pyysi monta kertaa tapaamista. Kieltäydyin. Kunnes päätin tietoisesti laskea tuota lasiseinääni, minun turvaani ja estettäni oikeiden suhteiden muodostamiselle. Päätin suostua tapaamiseen. Ja sain turpiini. Sain taas niin turpiini. Kaikki meni niin hyvin aluksi, juttu lentää, alan rentoutumaan. Hän yrittää käydä fyysiseksi, torjun hänet. Ensimmäinen varoitusmerkki, joka minun olisi pitänyt tajuta. Ei mies ja nainen voi olla ystäviä. Ei ainakaan minulla. Mutta, olen yksinäinen, kaipaan seuraa, vaikka yritänkin tehdä kaikkeni uskotellakseni itselleni muuta. Pelkään ihmisiä, ne ovat vaara. Vaara. Jatkamme juttelua, lähdemme käymään kävelemässä, hän yrittää toisen kerran ja torjun jälleen. Luulen, että hän tajuaa asian kun hän lakkaa yrittämästä. Lopulta keskustelu kääntyy jatkoon. Hän haluaisi lähteä viihteelle, itseäni ei niinkään kiinnostaisi. En ole siinä tunnelmassa, en halua ettiä itselleni uutta illan kuningasta. Entinenkin on vielä kuvioissa. Hän on saanut minut niin koukkuun, tekemättä mitään. Ehkä juuri siksi, hän on tarpeeksi hidas minulle.

Mutta, lopulta tämä paimenkoiraluonne tulee jälleen esiin ja suostun lähtemään baariin. En pysty vastustaan inttämistä ja pyytämistä, jos kyseessä ei ole mikään järjettömän iso asia tai siitä ei ole itselleni selvää ja suurta haittaa, jos asia ei ahdista, kuin vain lievästi. Sitten hän sanoo, että hänen pitää käydä kotona hakemassa rahat ja vannottaa minua odottamaan häntä. Lupaudun lopulta siihenkin. Tässä vaiheessa olisin jo monta kertaa halunnut lähteä kotia, mutta lupaus on lupaus ja minä niin onneton tapaus. Baarissa sitten kaikki selviää, se asia, kaikki ne vihjeet ja vihjaukset, jotka ingnoorasin tarkoituksella ja tyhmyyttäni. Hän haluaa vain sitä yhtä asiaa, niin kuin kaikki muutkin, ja voin vain sanoa itselleni, että älä luovuta. Älä ammu itseäsi tämän takia. Käytän kuningastani hyödyksi, valehtelen ja sanon olevani varattu, parisuhteessa. Minulla on nimi, jonka voin sanoa, ja hän pelastaa minut, vaikka hän ei ole edes paikalla, vaikka hän ei todennäköisesti edes ajattele minua. Hän pelastaa minut silti, tietämättään. Tämä mies alkaa kiukuttelemaan, enkä osaa edelleenkään kävellä ulos tilanteesta. Kääntää vain selkää ja häipyä. En halua loukata, en halua jättää sitä roikkumaan näin. Saamme asian selvitettyä ja hän kysyy onko minulla sinkkukavereita. Ei ole. Lopulta kaikki päättyy siihen, että hän sanoo, että pitää käydä vessassa ja olen iloinen, koska tiedän, ettei hän tule enää takaisin. Tiedän sen, mutta sen jälkeen en tiedäkkään mitä sitten tekisin. Jäisinkö tanssimaan, lähtisinkö kotia. Teen taas uuden virheen tässä virheiden sarjassa. Mikä nero olenkaan ihmissuhteissa, mutta minkä teet, kun onnistuin kusemaan senkin ajan, jolloin tätä olisi pitänyt harjoitella. Minä olen virhe, kaikki minussa on virhettä tai virheellistä. Kaikki. Kysyn kuningastani lähtemään viihteelle, ja saan kieltävän vastauksen. Hän on kavereidensa kanssa. Tanssin tyhjän päällä, yritän vetää silmäpeliä, "huoraan" jälleen, älä luovuta, en pysty keskittymään, yritän ottaa kiinni jostakin, en saa otetta, tanssin tyhjän päällä, älä luovuta, älä luovuta. Päätän pistää stopin tälle kierteelle ja lähden kotia. Kotimatka alkaa naurulla, epätoivoisella naurulla ja jossakin vaiheessa se sulautuu itkuksi, raastaviksi henkäyksiksi. Jumalauta mikä elämä. Jumalauta mikä luuseri.

Luen itsemurha sivustoja, tiedän merkit, tiedän kaikki varoitusmerkit. Se naurattaa, kuinka pystyn raksimaan yksi kerralla kaikki merkit läpi, pikkuhiljaa, jokaisen vuorollaan. Näen sen kehityksen ja nauran. Älä luovuta, kehtaatkin luovuttaa. Kotona menen suoraan suihkuun. Itken, nyyhkäykset tulevat jostakin pohjalta, jostakin syvältä, jostakin tyhjyydestä. Poikkeuksellisesti minulla ei ole mitään tarvetta satuttaa itseäni, olen jossakin aivan uudessa maailmassa. Maailmassa, jota en tunne. Kuninkaani pyytää tulemaan käymään, en lähde, koska olen hajalla, minusta ei ole siihen nyt.

Aamulla herään, poikkeuksellisesti nousen suoraan ylös, en pelkää kohdata tätä päivää, laitan puhtaat vaatteet päälle. Olen edelleen siinä uudessa maailmassa. Uudessa ja oudossa. Haluaisin mennä veljelleni kahville, haluan mennä jonkun luokse, en halua olla yksin. Haluan, että joku olisi kanssani samassa huoneessa. Ironista, tämä eilinen tyyppi ottaa uudelleen yhteyttä. En aijo vastata, en todellakaan. Poistin hänen numeronsa jo. Poistin jo kaikkien muidenkin, paitsi kuninkaani.

Akarn

Neljä Ruusua - Älä luovuta (https://www.youtube.com/watch?v=I4RdOpHImb0)

Kaikki hyvin, istun kuistilla ja itken. Hain tarkoituksella lämpimimmän paikan minkä löysin. Auringonpaisteesta. Itken, enkä oikeastaan tiedä miksi. Varmaankin tätä väsymystä, tai tätä kipua. Tätä iänikuista kipua.

Naamani kukkii. Se on kukkinut siitä asti kun annoin veljeni kavereiden meikata minut, en muista milloin viimeksi on näin äkäisesti vetänyt finneille ja haavoille. Se sattuu, sekin sattuu. Nenän pielustat on auki, huulet rohtuneet. Puhdistan nenänpieluksia desinfiointiaineella, naamaa kasvojenpuhdistusaineella. Se tuntuu auttavan, ainakin se tekee hetkeksi olon paremmaksi. Olen taas Imurel flunssassa tai ainakin oletan niin. Neljä päivää ehdin näitä immuunivasteen alentajia syödä ennen tätä tautia. Azamun suoja alkaa kulua auttamattomasti umpeen, eikä niitä vieläkään saa apteekeista lisää. Hengittäminen sattuu, jalkoja särkee, koko kehoa särkee. Kipu on kohtuullista, siedettävää, olen kokenut pahempaa, kestänyt huomattavasti pahempaa. En tajua miksi itken. En tajua miksi vapisen.

Akarn

Atb - My Everything (https://www.youtube.com/watch?v=lVyCRFkdKic) Uudestaan, koska...

Bebe Rexha - I'm A Mess (https://www.youtube.com/watch?v=qhSds5jPnFo)

Västäräkin pesueesta, siitä, jonka päältä Rosan kanssa melkein kävelimme, ei yksikään sevinnyt. Ei yksikään. Ei uusia kesäntuojia, ei mitään. Vain hylätty pesä kylmenneine munineen. Tulee väkisin mieleen se toinen pesue, jolla oli aivan yhtä hyvä tuuri tai huonompikin, koska edes molemmat vanhemmat eivät selvinneet. Pääsimme seuraamaan oikein autiopaikalta toisten onnea ja uuden kodin rakentamista. Paras pesäpaikka löytyi räystäältä suoraan talon oviaukon vierestä. Meidän kulkemiset eivät näyttänyt niitä vasta rakastuneita haittaavan. Huolellisesti pesä rakennettiin ja huolellisesti munia haudottiin, kunnes yhtäkkiä kaikki hiljeni. Ihmettelimme kovasti miksi tuttu pyrstö ei enää törröttänyt räystään laidalta ja toinen lintu partioinut kehikoissa ylpeänä rintaansa pörhistellen. Kunnes yksi päivä kävelin parvekkeelle ja löysin kuolleen linnun. Yhden kauneimmista linnuista mitä olen koskaan nähnyt. Siinä auringon valaisemana, liikumattomana makasi meidän pikkuinen luvaton naapurimme. Ikkunaan törmänneenä. Hautasin pikkuisen hyvin lähelle partiointi paikkaansa ja toivotin viimeiset jäähyväiset. Olisin niin toivonnut niin erillaista eroamista. Myöhemmin myrskyt, sateet ja aika hävittivät pesän, tuon yhden kesän kauneuden ja toivon.

Nyt monta vuotta myöhemmin istun tässä ja katselen omaa ikkunaani, ja mietin, että murskaanko omat siipeni, pökerrynkö hetkeksi, vain pääsenkö läpi lentäessäni sitä vasten. Väistää en enää ehdi. Väistöliike olisi pitänyt jo tehdä monta kuukautta sitten. Mietin näitä ja odotan kauhulla koulujen alkamista. Haaveilen siitä, että voisin vain heittää kaiken helvettiin ja lähteä, mutta ei minulla ole suunnitelmaa. Tippuisin tyhjän päälle ja pettäisin vanhempani. Ja he ovat tehneet niin paljon eteeni ja niin turhaan.

Rakkaus ei kanna. En taida olla kovin uskollinen luonne loppujen lopuksi. Tuntuu, että voisin taas lähteä etsimään itselleni uutta kuningasta. Pidän edelleen nykyisestä kuninkaastani, rakastan viestitellä hänen kansaan, olen käynyt kylässäkin, mutta. Jeah, mutta. Tulee fiilis, että ei hän minusta välitä niinkään, ei kosiskele, ei pyydä ulos, ei leiki herrasmiestä, ei. En tiedä, pitäisikö minun pyytää häntä lähtemään tanssimaan kanssani, mutta eikö se ole miehen työ. Kerrankin haluaisin olla konservatiivinen, kerrankin haluaisin lähteä, kerrankin haluaisin kertoa itsestäni kaiken. Ja ei. Hän tietää minusta jo enemmän kuin yksikään muu ja ehkä siinä onkin ongelma. Ei hän vielä ole juossut karkuun, mutta ehkä hän onkin liian kohtelias siihen. Ei hän ole niin kuin unelmieni prinssi, mutta tarviiko kuninkaan edes olla unelmien prinssin näköinen. Hän on ihana. Itseppä halusin rakastua ja tämä taitaa olla lähin mitä tulen siihen pääsemään.

Täytin muutama päivä sitten 23v. ja olen niin onnellinen, että jäljellä on enää vain seitsemän vuotta. Ikuinen väsymys painaa. Se on sitä, kun sielu on väsynyt ja keho tulee hyvään tahtiin perässä. 

Akarn

Atb - My Everything (https://www.youtube.com/watch?v=lVyCRFkdKic)