Tänään on ollut erittäin kaunis päivä. Aurinko paistaa, eikä pilven hattaraakaan näy. Muistaakseni ainakaan. En ole taivaalle paljoa kerinnyt katella. Päivä on kulunut Hevosopiston järjestämässä hevosriehassa. Nähtyä tuli ensimmäiset estekisani livenä, hevosagilityä sekä hevosnäyttely. Ihmettelen välillä sitä, miten kauniita hevoset voivatkaan olla. Joka ikinen. 20 vuotiaista veteraaneista varsoihin. Lähdettiin aamulla liikkeelle 9 aikoihin hevoskammoisen ystäväni kanssa. Olin yllättynyt, kun hän suostui lähtemään kanssani sinne. Sama kun pyytäisi käärme kammoista lähtemään käärmenäyttelyyn. Siitä onkin läppä lentänyt, veikkauksia ikuisesta traumasta paniikkikohtauksiin. Pitkään me siellä oltiin 4-5 tuntiin. Ystäväni onkin saanut varmasti vuoden edestä siedätyshoitoa hevosten suhteen. Lisäksi taisin jopa polttaa kasvoni, kihelmöi ja kutiaa poskia siihen malliin. Sitä se kevät aurinko teettää.

Saavuttiin keskelle estekisoja. Minulla oli ainakin hauskaa arvostellessani esityksiä ja kertoessani ystävälleni mikä meni hyvin jka mikä ei. Ihan niin kuin paraskin asiantuntija. Itse kun olen estehypyssä tasoa "puomi maassa". Ystävääni nauratti kertoessani tämän. Paljon pälpätin hevosista ja omista ratsastustunti kokemuksistani. "Tuossa Anna olisi sanonut hartiat taakse, kantapäät alas."  "Ratsastaja näyttäisi olevan hieman edessä." ja "Tuossa tilanteessa olisi kannattanut kokeilla löysätä ohjia. Nipan kanssa se ainakin toimii." sekä "Olipa komea hyppy molemmilta." En tiedä kiinnostiko häntä edes, mutta ainakin teeskenteli hyvin kuuntelevansa.

Sitten eksyttiinkin näyttelyä katsomaan. Käytiin ostamassa mässyä eli karkkia ja mentiin seisoskelemaan sinne vierelle. Niin kauniita olivat kaikki hevoset. Yksi oli kuitenkin selvästi ylitse muiden. Valitsinkin sen heti lempparikseni ensisilmäyksellä. Se osottautui kehässä melkoiseksi villikoksi. Karkasi taluttajaltaan ja veti muutaman todella komean pukin kiitolaukassa samalla kun juoksi ulos kehästä. Nopeasti karkuri kuitenkin saatiin kiinni ja näyttely pääsi jatkumaan. Sitten pääsimmekin ystäväni kanssa puhumaan prinsseistä ja hevosista. "Tuollainen on varmasti jokaisella satuprinssillä alla. Todella nätin värinen," oli hänen kommenttinsa hevosesta. Kaunishan se oli, kuin kuva. Lopulta päivä päättyi siihen kun uskalsimme ystäväni kanssa rapsuttelemaan ja paijailemaan yhtä tarhassa olevaa hevosta. Seuraava etappi onkin hevosen taluttaminen... Kauheat suunnitelmat ystävän suhteen. Pikkuhiljaa hyvä tulee. Kohta hän ratsastaa jo kanssani kehää kentällä. Julmaa.

Päivän päätteeksi käytiin ystävän kanssa hakemassa subwayt ja mentiin meren rannalle niitä syömään. Ihanan rauhallinen hetki sen ihmisvilinän jälkeen. Todella paljon oli tukkasotkia liikkeellä. Niitä ja pikkukaloja katsellessa oli todella hyvä olla. Oikein unelma päivä!

Ja tottakai. Päivähän oli tähän asti kulkenut aivan liian hyvin. Heti kun pääsin kotia läsähti tunne päähän. Tämä pieni tunne, jossa ei ole mitään järkeä. Tämä tunne, joka tulee milloin haluaa. Täysin hallitsemattomasti. Se ei enää odota epäonnistumisia. Se hyökkää, vaikka kaikki olisi hyvin. Ei se enää jaksa odottaa vuoroaan. Siitä on tullut kärsimätön. Tämän tunteen voisi pukea sanoiksi näin:

Haluan Kadota,

jos ei kokonaan,

niin edes pieneksi hetkeksi.

Yksin tämän ajatuksen tai tunteen kestäisi, sen voisi kumittaa pois muistojen kirjasta, mutta eihän se yksin voi tulla. Kipu on sen seuralainen. Kipu, joka on saanut lähes fyysisiä mittasuhteita. Ei voi kuin painua matalaksi ja itkeä. Odottaa, että se katoaa. Ja toivoa, että kohta olisi parempi olla. 

Mieli on outo asia. Se yrittää kusettaa, eikä suostu hyväksymään sitä että kaikki on hyvin. Enemmänkin kuin hyvin. On töitä, rakastava perhe, ihanat lemmikit, unelma harrastukset, vapaus tehdä mitä haluaa, kaksi ihanaa ystävää, aivan tarpeeksi rahaa ja tavaraa. Kukaan ei kiusaa, vaadi mahdottomia, katso kieroon, levitä juoruja. Mitä helvettiä se vielä haluaa? Jotakin mahdotonta, jotakin mitä en voi koskaan saavuttaa.

Vielä voisi sen sanoa, että jatko-opiskelu paikoista on tullut viestiä. Sain kutsun Livian pääsykokeisiin. Tiedän, että kaikki jotka sinne hakivat ovat saaneet sen kyseisen kutsun, mutta olen silti onnellinen. Pääsin valintakoeryhmään yhdeksän. Hakijoita on siis ihan kivasti ja paikkoja vain kahdeksan. Kylmää ajatuskin siitä. Entä jos... Ei saisi ajatella epäonnistumista. Sitä ettei tulekaan valituksi. Pelkään vain, että se tulee sattumaan liikaa, että se vie viimeisetkin voimani. Mikään muu paikka ei ole koskaan saanut minua odottamaan näin. Se on kuin pieni valopilkku tuolla jossakin. Välillä naurattaa kuinka voimakkaasti se ajaa minua eteenpäin. Tänäänkin tuolla hevosriehassa ajattelin: "Aivan ihanaa olisi päästä opiskelemaan tämän tyyliseen ympäristöön." Sitten pohdin sitä, että en tiedä tämän vuoden Yo tuloksiani, tai sen viimeisen arvostelemattoman kurssin numeroa. Entä jos lukio ei olekaan läpi... ja kohta taas ahdistaa sekä stressaa.

Akarn