Silti nousee ylös, joka helvetin päivä.

Tämä on selvästi ollut tämän viikon teemaa ja aikalailla sitä edellisen ja sitä edellisen viikon ja... Noh, aika pitkään jo. Noustava on silti, vakka ei haluaisi. Typerää, mutta niin se vain on. Pakko vain kysyä kenen takia? Teenkö sen itseni vai muiden vuoksi. Mikä minut oikeasti ajaa ylös? Jokin tiedostamaton voima, jokin joka haluaa vielä elää? Vaiko vain viimeinen yritys tehdä vanhemmille mieliksi? He eivät halua, että jätän tämän pelin kesken. Ei ainakaan isäni. Näen sen hänen silmistään. Hän on huolissaan minusta ja surullinen. Niin pirun surullinen. Varmaan myös äitinikin on samoilla linjoilla, vaikka en olekkaan varma siitä. Minä en ole koskaan osannut lukea häntä. Hänellä on liian hyvin piilotettu ja suljettu mieli. Tiedän vain, että se kätkee sisälleen paljon, pettymyksiä ja tuskaa, onnea ja unelmia.

Samoilla linjoilla olen tämän elämänkin kanssa. En osaa lukea sitä, enkä pelata sen säännöillä. Myönnän, minulle on annettu todella hyvät kortit tähän matkaan. Kaikki mahdollisuudet... Ja silti poljen paikoillani, koska en osaa tehdä mitään muuta.

Tiedän mitä haluan, en vain suostu täysin sitä myöntämään. Jo kahdeksan vuotiaasta asti olen tiennyt. Piirsin silloin jo navetan pohjapiirustuksen, tein siihen kahdeksan lehmän karsinat, ison ulko-oven ulkoaitaukseen. Toiseen nurkkaan kana-aitauksen orsineen ja muninta-alustoineen sekä pienen oven ulkohäkkiin. Kaksi karsinaa hevosille ja yhden pikkuisen isomman varsaa ja emää varten. Suunnittelin huoneen varusteille, rehuille ja heinille. Ajan myötä tilat ilmestyivät sioille ja vuohille. Pikkuhiljaa se kehittyi, minun unelma maatilani. Keräsin tietoa eläimistä ja liimasin tarroja vihkoon. Nimesin osan kuvien eläimistä jo valmiiksi. Se oli leikkiä silloin, vähän niin kuin paperinen virtuaalitalli. Nelosella heitin koko komeuden roskiin. Ei se ole tarpeeksi hieno asia unelmoitavaksi. Kukaan järkevä ei unelmoi paskan luonnista. Paitsi, että en ole koskaan ollut järkevä. Hitto minua. Sinne sen hautasin, kaikkien kliseiden alle. Päätin silloin, että minusta tulee ihan mitä tahansa muuta kuin se mitä haluan.

Peruskoulun jälkeen, kun piti taas miettiä mitä haluaa tehdä oikeasti. Tutkia itseään pintaa syvemmältä. Minulle jäi tasan kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli mennä ruukin maatalousopistolle tai siirtää päätöstä kolmella vuodella ja valita lukio. Kuten varmaan tiedätte valitsin lukion. Voi kuinka olenkaan kironnut sitä päätöstä, mutta silti kun piti taas valita tietään yritin kaupata itselleni kaikkea muuta "parempaa" vaihtoehtoa. Totta jos puhutaan häpeän unelmaani. Häpeän sitä vieläkin, vaikka kävelenkin sitä tietä pitkin, ja se tie tuntuu oikealta. Haluan tätä, mutta... En suostu myöntämään sitä, että en ole se mikä haluan olla, enkä tule koskaan olemaankaan. Lyhyesti, joukkoon sopiva. Normaali kaupunkilaisteini.

Akarn