Pääsin aloittamaan viimeinkin opintoni eläintenhoitajana. Opiskelen siis kaksoistutkintona maaseutuyrittäjäksi ja eläintenhoitajaksi. Ei ollut tosiaankaan tarkoitus, mutta pieni klikkausvirhe toi minut maaseutuyrittäjälinjalle ja tässä ollaan. Hitonmoisen onnekas virheliike, vaikka aluksi hämmensi melkoisesti soppaa. Näin sen kuitenkin ehdottomasti kuuluu mennä! Nyt, kun sain tämän eläintenhoitaja tutkinnonkin suoritettavaksi maailma hymyilee koulujen suhteen.


DSC02153.jpg


Takaisin eläintenhoitaja tutkintoon. Siinä on teoriaa hirveästi. Tiistaisin trimmaustunteja, mutta muuten teoriaan aamu kahdeksasta ilta kolmeen. Tulee niin lukio mieleen, erona on, että Pemolla on jumppapalloja penkkeinä ja luokkaan saa tuoda koiria. Koiria! Ihanaa! Haluaisin niin kovasti tuoda Rosan sinne huokailemaan, sillä aivan ihastuttavalla "myin maani" tavalla. Hyyynnnhh... Matematiikassa laskemme raja-arvojen ja logaritmien sijaan lampaille kaloreita. Maaseutuyrittäjänä laskeskelin puiden pituuksia ja metsän pohjapinta-alaa. Minusta tulee varmasti erittäin hyvä puunmyyjä. Arvioni tahtoivat näet aina olla pikkuisen liikaa. Kokeet kuitenkin läpi ja teoriasta täydet. Siis täh? Oikeasti täydet. Tällä viikolla ollaan kuitenkin tarkasteltu rehujen biologisia arvoja, aminohappopitoisuuksia, nautaa, sikaa, lammasta, koiraa, kissaa ja itsenäisesti marsuja, kaneja, deguja, hiiriä, rottia ruokinnan kannalta. En tiennytkään, että marsut eivät pysty tuottamaan C-vitamiinia itse. Kanit taas pystyvät. Yllätyksenä tuli myös, kuinka suuresti eri valmisrehujen pitoisuudet vaihtelevat suosituksista. Varsinkin jyrsijä puolella. Kani ei kylläkään ole jyrsiä, mutta silti. Kaikesta tästä opiskelusta on ollut seurauksena Rosan ja Misun täydellinen ruokavalion preppaaminen. Rosa on saanut kärsiä myös trimmaus opeista. Oikein sormet syyhysivät päästä koiran kimppuun tiistaisen tunnin jälkeen. Karvat lähti korvista ja tassuista, sekä koira sai opetella sietämään föönäystä hiustenkuivaajalla. Ilme oli kyllä "mitä sä nyt oot keksinyt...? Onko siis oikeasti aivan pakko...?" Hyvin Rosa kuitenkin alistu oikkuihini. Se on tottunut "hulluun omistajaansa".


Kuva0409.jpg


Paljon on taas opittu. Ja tietoa hakattu paksuun kalloon, jopa siinä määrin, että keskiviikon ja torstain maailma pyöri hitaasti ja varmasti vasemmalle. Hetkellisesti kaikki meni sekaisin. Tasapainoa oli saman verran, kuin peuralla liukkaalla jäällä. Porukka varmaan katsonut, että kuljen humalassa koulussa. Terveydenhoitajalla yritin käydä, eipä suostunut olemaan paikalla. Ohi on kuitenkin tämä kohtaus mennyt itsestään. En olisi kyllä siinä tilassa suostunut ratin taakse, jos olisi jatkunut perjantaille saakka. Olisivat vanhemmat saaneet hakea pois sieltä. Kotona kuitenkin taas ollaan omin avuin ja pää toimii sen verran mitä on aina ennenkin toiminut. Hehe, Olen selvästi rakastunut lehmiin täällä Pemolla. Niiden kanssa sielu lepää. 


DSC02161.jpg

DSC02178.jpg


Olen myös huomannut, että eläinten kanssa jotenkin rauhoitun ja unohdan huoleni. Kaikki muuttuu, näen paljon selkeämmin ja rentoudun. Sitten kuvioihin tulee ihminen ja avot, olen taas siinä tekohymy, irvistys tilassa, jossa etsin lähintä ovea poistuakseni.

Aak, siis oikeasti se muutos mikä tapahtuu siinä tunnetilassa on hirveä! Lisäksi olen löytänyt syyn siihen, miksi olen välillä niin vihaista henkilöä, ilman mitään näkyvää syytä. Kuvio on ihan selvä. Puran ahdistustani vihan kautta! En osaa ilmeiesti tehdä sitä mitenkään muuten. Tämänkin tajusin vasta silloin kun halusin ensimmäistä kertaa Pemolla kuolla. Kaikki tapahtui koulun yhteisessä info tilaisuudessa hieman alle kuukauden jälkeen koulun alettua. Muuten pisin aika ikinä, jolloin en ole purrut, viiltänyt tai satuttanut itseäni kertaakaan nelosluokan jälkeen. Tilanne oli siis se, että paikalle oli tullut koulun henkilökuntaa kertomaan oppilaiden oikeuksista. Puhe oli henkilökohtaisesta opetussuunnitelmasta, eihän siinä mitään, mutta sitten tämä henkilö rupesi tenttaamaan minulta minun opetussuunnitelmaa. Luonnollisestihan koko koulu kääntyi katsomaan ja noh... Enhän minä osannut vastata oikein. Tuli pikkuisen kerralla liikaa painetta ja taas kerran päässä naksahti. Kuten niin monta kertaa aiemminkin. En muista loppuinfosta muuta kuin, että kirosin itseäni alimpaan helvettiin, pidätin parhaani mukaan kyyneleitä, purin kieltä, kaivoin kynteni käteeni... Ihmisen hampaat on hirveän tehottomat. Ne eivät yksinkertaisesti riko ihoa, niin kuin elokuvissa, purit sitten kuinka kovaa tahansa... No, esitys siis jatkui ja minä laskin sekuntteja luvalliseen poistumiseen. Sen esityksen pitäjähän huomasi minussa tapahtuneen muutoksen rennosta normaalista koululaisesta paniikkihäiriöiseksi paskaksi. Ainakin tuntui siltä. Vilkuili minua koko esityksen ajan ja tuijotti ihan puhtaasti kun pakenin juosten paikan päältä. Vainoharhaisuutta ehkä, mutta pahensi ainakin oloani entisestään. Pakenin siitä sitten asuntolan huoneeseeni. Annoin äänettömien kyynelten tulla ja silloin heräsi viha. Vihasin itseäni, elämää, koulua, ihmisiä ja sitä, että olin taas epäonnistunut. Taas kerran. Että siihen päättyi se kuukausi normaalia elämää... Ja, että sorruin taas tappamaan itseäni kaikilla mahdollisilla mielikuvituksen keinoilla. Vedin pillereitä, join myrkkyannoksia, hukuin kylmään jäiseen virtaan, revin kurkkuni auki, vuodin kuiviin, hirttäydyin kattoon, kaivoin sydämen irti rinnasta... kaikilla mahdollisilla keinoilla. Taas kerran... Onneksi huonetoverini ei ollut silloin paikalla. Kiitän korkeampaa voimaa siitä. Tunnillehan siitä oli lopulta vääntäydyttävä. Aika vaisu olin tunneilla tapahtumien jälkeen, mutta tuolloin sain aavistuksen pääni sisäisestä kaavasta, joka on vahvistunut tässä ajan saatossa.

Ahdistus ja tressi => itkuisuus, paniikki, ympyrän ravaaminen => pureminen, viha, raivo, kuolemanhakuisuus.

Jotenkin tämä ketju pitäisi onnistua katkaisemaan ensimmäiseen tai viimeistään toiseen vaiheeseen. Lisää oppimista tästä elämästä siis. Valitettavasti tämän ketjun laukaisijana on lähes poikkeuksetta toinen ihminen... 

Palataanpa takaisin koulun lehmiin. Opiskelen parasta aikaa tunnistamaan koulun lehmät nimeltä. Tällä hetkellä tunnistan Ionin, Kälyn, Äkkipikan, Jumpulan ja Ihastuksen. Muiden kanssa joudun vielä tarkistamaan nimen korvamerkistä, mutta tuttuja ovat Lehmu, Yökuva, Leubatra ja Kaino-Vieno. Ioni on lempparini ja ainoa, jonka numeronkin muistan (266). Kyseinen lehmä on hiehona murtanut jalkansa ja se on aivan kauhea. Vei minua  6-0, kun ensimmäistä kertaa ajoin lehmiä lypsylle. Se oli kyllä melkoinen varssi. Näkemisen arvoinen. Käly on taas ruskea-valkoinen hieho, johon tutustuin sattumalta lehmä aitauksella. Tuli vapaaehtoisesti tervehtimään minua, kun tulin ottamaan kuvia lehmistä ja lumesta. Ihana! Äkkipika on taas musta Holstein, jolla on kunnon mulkosilmät. Erotti itsensä muista lehmistä syömällä luokkatoverini läpikotaisin, samalla kun odotimme vuoroa lypsylle ja Ihastus on opettajan lempieläin. Jumpula taas tuntuu olevan aina lypsyvuoroa odottelemassa. Ruskea, ei enää hieho vaan ensikko, numero oli joko 6 tai 8. Ihanan kohtelias lehmän alku, toivon mukaan tulee pysymään karjassa mukana vielä pitkään.


DSC02144.jpg

Kuva0408.jpg


Tänään pääsin myös virkistämään muistoa siitä minkälainen karvakasa Rosa oli silloin pienempänä. Sellainen ihana makkara! Tavattiin Rosan kanssa päivemmällä entinen luokkalaiseni, joka on hankkinut itselleen tollon eli tollerin. Sovittu tapaaminen oli, sillä annoin hänelle samalla pari kirjaa tollereista. Toivon mukaan niistä on hänelle jotain hyötyä.

Akarn