Pienen hetken taas sain elää. Elää niikuin... onnellinen terve ihminen. Tai niinkuin oletan heidän elävän. Kunnes taas katosin jälleen sinne paikkaa, jossa pikkulinnut jäätyvät oksilleen, ruusut lakastuva ja taimenet kuolevat pystyyn. Sinne paikkaan, jossa ei ole muuta kuin hätäännystä, surua ja pahaa tahtoa. Sinne paikkaan, jossa kissanpennut heitetään parvekkeelta alas ja ketut nyljetään elävältä. Paikkaan, jossa on ihan normaalia, että jalat ovat vereslihalla paska panssarin alla. Paikkaan, jossa puolet ruuasta mätänee muovipaketteihinsa kaatopaikalla. Paikkaan, jossa kaikki ollaan vihollisia keskenään. Paikkaan, jota myös tellukseksi tai maaksi kutsutaan...

En tiedä... En ole tainut koskaan olla ehjä. Enkä taida koskaan tullakkaan sellaiseksi.

Syväjäätynyt ei taida koskaan pystyä elämään. Jäätyneet keuhkot eivät saa ilmaa. Veri ei kierrä kehossa. Aivot ei saa happea. Onko silloin jo kuollut, kun "Anna jo olla, anna jo olla... " on ainoa asia mikä soi päässä? Se unelma vahvasta ihmisestä on jo särkynyt. Se on jo todettu. Hävisin jo tämän pelin. Nyt yritän vain haalia rippeitä kasaan. Palasista ei kuitenkaan ehjää saa.

Minulle on monta kertaa sanottu, että "Hei, elät nyt elämäsi parasta aikaa. Kannattaa nauttia siitä." Pitäisi uskoa. Tämä menee aina vain pahemmaksi. Harhauttavia tekijöitä on yhä hankalampi löytää. Välillä tuntuu kuin edistyisin, mutta joka kerta sukellan takaisin ja aina vain syvemmälle sinne, joka minut tappaa. Kuin lapsi opettelen kävelemään ilman tukea. Kaadun ja yritän nousta. Konttaan ja ryömin. Luulen pääseväni eteenpäin, mutta aina joku nostaa takaisin lähtöpisteeseen.

Rintaan sattuu. Se on kuin nuoli, joka pistää vasemmalle puolelle. Ehkä sydämeni on viimein kuulut aneluni. On päättänyt pistää pisteen tähän tarinaan...

Akarn