Minä en vain pysty enää. Pysähdyin tänään katsomaan elämääni taakse päin. Kertaamaan, vertaamaan ja pohtimaan tunteitani viime vuosilta. Enkä oikein tiedä mihin mennä enää. Olen hukassa, niin pirun hukassa. Totesin, että olen ollut onnellisempi, rauhallisempi ja vähemmän vihaisempi kuin ennen, mutta samaan aikaan en jaksa enää tehdä mitään. Aiemmin menin eteenpäin vaikka väkisin. Nyt, se ei enää onnistu. On kuin olisin käyttänyt viimeisetkin patterini ja hukannut samalla laturin. Totesin, että en itke niin paljon kuin ennen, saan harvemmin raivokohtauksia, mutta ne ovat rajumpia, ajattelen kuolemaan ehkä hieman harvemmin kuin ennen, mutta pohdin asioita yksityiskohtaisemmin. En enää mieti, että kumpa kuolisin pois, vaan mietin, että saisiko potentiaalisesti syömällä kerralla koko 600mg Burana-paketin aikaan muutakin kuin vain mahahaavan. 

Tuntuu, kuin voisin paremmin ja paremmin ja... mä en tiedä enää. Mä en halua tätä elämää, mä en halua jatkaa, mä en halua yrittää, mä en halua enää. Kuljen sumussa ja en tiedä. Mä en halua, mulla on kylmä ja mua pelottaa.

Olen ollut käytännössä enemmän ja vähemmän kipiänä koko tämän kesän. Asteikolla 1-10, kipu on vaihdellu 2-5 välillä, käytännössä pysähtymättä. Pahimpina hetkinä, en ole pystynyt nukkumaan ja syömään ollenkaan. Pelkästään painoa on tuonna aikana lähtenyt 4,5 kg. Tilanne on kuitenkin lähtenyt normalisoitumaan pikku hiljaa, näin kolmen kuukauden kärvistelyn jälkeen. Tutkimuksissa ei ole selvinnyt mitään muuta varmuudella, kuin että mulla on anemia. Hahhahhaa, että silleen.

Kävin perjantaina katsomassa Martti Luther, Armo, sana ja vapaus-näytelmän ja kuuntelin tänään aamun Jumalan-palveluksen netin kautta. En tiedä miksi, ei kiinnosta Jumala, eikä uskonta, mutta..., miten sen parhaiten laittaisi, haluan kuunnella ihmistä. Haluan kuunnella, jonkun puhuvan, mutta en halua itse olla läsnä tai vastata. Ja jotenkin saarnan kuuntelu täyttää tuon vaatimuksen.

Kokeilin tuota ensimmäisen kerran Iisalmessa, se oli päähän pisto, keino estää vahingoittamasta itseäni, yritys raihoittaa polttavaa mieltä. Sen päivän messu sattui olemaan sopivasti juuri silloin ja päätin mennä sinne. Istuin kirkon takapenkeille, koin, että minulla ei ole mitään asiaa mennä eteen. Oikeasti mietin pitkään voinko edes mennä sinne sisää, koska hei, minä en kuulu tähän maailmaan, eikä minulla ole oikeutta, minä en usko, kristus ja pyhä kolminaisuus ei kiinnosta. Halusin repiä itseni kappaleiksi, hirttäytyä, hypätä jäiseen järveen, tehdä synneistä pahimman, itsemurhan, tai miten se meni, en muista tarkkaan mitä meille koulussa oikein opetettiin. Uskottelin sitten itselleni, että kyllä minut pois ajetaan, jos minua ei sinne haluta. Eihän minua lopulta kukaan sieltä ajanut pois. Puhujana oli tällä kertaa nainen ja minä kuuntelin, tasaista rahoittavaa hyrinää. Sanatonta hyrinää. Mietin, kuinkahan moni siellä on ihan samasta syystä, kuin minä, kuuntelemassa ihmistä ja vain ihmistä. Se toimi, illalla ei ollut epämääräisiä mustelmia, ei naarmuja, ei hampaanjälkiä tai kynnenpainaumia.

Ja nyt minulla on taas uusi asia, jota piilottaa ja jota hävetä. Ilman järkevää syytä. Vitun mieli, perkeleen oletukset ja pirun halu kuulua porukkaan.

Perjantaina sain myös todeta, että minun aikani on auttamattomasti taas ohi ja että onnistuin taas kusemaan hommat. Olisi pitänyt älytä katsoa netistä koulujen alkamispäivä, minä tyhmä, kun odotin kirjettä tai sähköpostiviestiä koululta alkamispäivän varmistamiseksi. Noh, olen nyt viikon myöhässä ja huomenna odottaa reissu koulun kansliaa asioiden selvittelyn merkeissä. Hypin riemusta. Muutenkin nämä koulu asiat, sanoisinko, ovat suorastaan persiillään. Kämppää ei löydy, tai ei sellaista, joka sopisi minun budjettiini ja sinne saisi tuoda koiran ja kissan, vaikka olisihan se huomattavasti helpompaa järjestää itsensä hengiltä ilman vastuuta eläimistä. Huono vitsi... Siis kiinnostus on pohjalukemissa, varsinainen halu elää jäänyt jonnekkin matkan varrelle, ja hyvin siis menee.

Akarn