Olen joskus miettinyt, että elämässä on kolme tapaa mennä eteenpäin. Sinä joko selviät, kuolet pois tai tulet hulluksi. Minä vedän tuota hullun tietä kohti jyrkännettä. Lääkkeet on taas kaksi ja puoli tuntia myöhässä ja mietin ottaisinko niitä ollenkaan vai vetäisinkö kaikki kerralla. Helvetin elämä... Mietin, että veisin eläimet viikonlopuksi vanhemmille. Mietin, että mitä tekisin sitten Kapun kanssa, eihän sitä voi jättää yksinkään. Ja askel askeleelta teen matkaa kohti hulluuteen.

Keskustelimme tänään koulun pikkujouluissa pääsykokeista, opetuksesta ja kouluarvosanoista. Pääsykokeista, joita kukaan muu ei ilmeisesti ole tehnyt. Ovat ilmeisesti päässeet kouluun suoraan papereilla ja minä... Olisi niin kiva olla edes jossakin asiassa hyvä. Ja sitten mietin veljeäni. Liian ihanaa ja hyvää veljeäni. Toivon, että elokuun 17. päivä 1995 ei olisi syntynyt kuin vain yksi poikalapsi, ei mitään narttua. Noh, tuo toive on 22 vuotta liian myöhässä. Ajatella, että minulla oli kaikki samat mahdollisuudet. Aivan kaikki mahdollisuudet. Tulipahan feilattua sekin, niin kuin kaikki muukin.

Olen saanut ostettua joululahjat kaikille pakollisille henkilöille ja Rosa ehti syödäkin jo yhden paketin. Mutta eiköhän paketin saaja sen ymmärrä, että pahvilaatikon kulma on hieman rispaantunut. En jaksanut edes kunnolla suuttua Rosalle, sanoin vain, että mene pois ja ihme kyllä Rosa meni ja kurkisti sekunnin kuluttua turvallisesti kulman takaa. Ihme koira.

Lähdin niistä pikkujouluista tosi aikaisin pois. Ennen kymmentä jo. Liikaa meteliä ja no...minä. Voisinmpa olla normaali tai jo haudassa.

Akarn