Ja nyt on menossa tiistai. Kävin tänään viemässä tuon valkoisen karvapalloni eläinlääkäriin hammaskiven poistoon. Oli kyllä sellainen voimanponnistus, ettei mitään järkeä. Sain ihan tosissani piiskata itseäni aamulla ylös. Meni puoli tuntia. PUOLI tuntia, että sain noustua ja kiskottua housut jalkaan. Ei voinut olla niin vaikeaa käydä auto laittamassa roikkaan... mutta sitä se todellakin oli. Lintsasin ihan suosiolla koiran aamulenkistä. Ei olisi kyllä aikakaan riittänyt tai ehä olisi, olihan siinä vielä 30 minuutin tauko (Jonka vietin istuen ja tuijottaen seinää. Fiksua ajankäyttöä.), ennekuin koppasin kissan koppiin. Ja ajettiin lekurille. Rosa oli kyllä niin pettynyt kun ei päässyt mukaan.

Lekurilla luovutin kissan parempiin käsiin ja revin samalla pohjan sydänalastani. "Voit tulla tunnin päästä hakemaan." Onko pakko? Voinko jäädä tähän? En halua jättää Mäykiä tänne edes tunniksi, vaikka eihän sillä mitään hätää ole. Mutta taas oli pakko tehdä vastoin omaa tahtoa. Taas oli hypittävä omat tunteet sammuksiin ja no, mentävä. Istuin sitten vähän aikaa autossa siinä ulkoisesti todella upeassa päivässä. Päätin lopulta lähteä hakemaan Valkeasta varaamani meikkipaletin, jonka toivoin vielä olevan siellä, vaikka kolmen päivän hakuaika olikin jo mennyt eilen umpeen. Sielähän se oli. Ei niin kirkkaana ja värikkäänä kuin muistelin (aivoissa jotakin vikaa tänään?), mutta suurinpiirtein oikeanlaisena. Maksoin siis sen ja päätin seuraavaksi suunnata kahvilaan, sinne Valkean kellarikerrokseen, mikä Herkkupuoti se nyt on. Tilasin teen ja vadelmakorin. Ei niin mitään vikaa tuotteissa. Vadelmat maukkaita, rakenne erinomainen, kerma maukasta, pohja rapeaa, tee sopivan lämpöistä ja maukasta. Ei huvita syödä. Näykin sapuskaa, rämplään kännykkään ja yritän unohtaa ympäröivän maailman. Välillä ihmettelen palettia ja sitä miten sekin voi näyttää niin vaisulta? En pysty sanomaan mikä siinä on vialla, ei varmaan mikään. On keltainen, on vihreä, on punainen, on sininen. Kaikki kunnossa. Se on vain näyttää todella vaisulta ja harmaalta. Poistuessani huomaan taas reakoivani hajuihin todella vahvasti. Valkean haju inhottaa, ruuan haju inhottaa, meinaan tukehtua parkkihalliin. Onneksi voin lähteä hakemaan kissan takaisin. Lekurilla maksan laskun ja jään odottamaan. Misu on kuulemma heräilemässä hyvin, vähän aikaa joutuu vielä odottamaan. Minä odotan. Heti kun näen kissan helpotus vyöryy yli, nousen vaistomaisesti ja kävelen hoitajan luokse. "Tunnistit näköjään omasi?" Voi, kyllä. Kyllä tunnistin. Kaikki meni kuulemma hyvin ja pääsen lähtemään kissan kanssa kotia kohti. Sydänalassa hyrisee ja olo on kevyt. Tunnen pakahduttavaa rakkautta tuota kopassa olevaa valkoista palloa kohtaan, joka toljottaa minua kopastaan suurilla silmillä. Kotimatkalla käyn ostamassa pari pakettia kissanruokaa ja totean, että ehtisin kouluun vielä, jos haluaisin. Niin, jos haluaisin.

Kotona tervehtii iloinen koira, joka muuttuu heti luimistelevaksi, huomatessaan minun huomanneen revityn kissanherkkupussin. Nostan pussin lattialta, huokaisen ja tiputan sen takaisin lattialle. Antaa olla, tuo ei ollut vaarallinen ja itsehän sen jätin siihen lattialle tavarakasan päälle. Rosa on taas iloinen, heti kun pussi osuu lattiaan. Jätän Mäykin olohuoneeseen ja jään vahtimaan sitä. Makoilen lattialla, peittohin kääriytyneenä, selailen kännykkää, kuuntelen musiikkia, en tahdo löytää mitään mukavan kuuloista, joten annan olla. Peitot ovat vamiiksi olohuoneen lattialla viimeyöstä. Tykkään nukkua lattialla, varsinkin silloin kun olen kipeänä. Kova alusta helpottaa oloa, ilmeisesti kovalla alustalla lonkan ja kylkikaaren väliin jäävä tyhjä tila helpottaa suoliston painetta ja vähentää kipua. On helpompi nukkua. Kohta kissa lähtee hortoilemaan, seurailen sen touhuja. Menee ruokakuppiensa luo, tuijottaa tuolia, horjahtaa. Käyn nostamassa sen tuolille, kupit eivät ole paikoillaan, eivät vielä. Mäykillä on nälkä. Nostan sen vähän ajan päästä omalle sohvalleen. Laita nukkumaan, mäyki on toista mieltä. Horjahtelee olohuoneen pikkupöydille, seurailen vierestä. Irvistelen koiven karvattomalle kohdalle, siinä on verta, sattuu sisäisesti. Toisessa koivessa on todennäköisesti samanlainen. Suupielessä hieman kuolaa. Kurkistan kissan hampaita, vastassa on kaunis puhdas poskihammas, ei epämääräinen hammaskiven peitossa oleva möykky. Ehkäpä tämä sittenkin kannatti. Kissa istuu siinä pitkän tovin, lopulta luovuttaa ja menee nukkumaan sohvalleen. Rentoudun ja taju pois... Siunaavaa unetonta unta. Havahdun muutaman kerran koiran haukahteluun, vajoan takaisin uneen, rekisteröin kissan piristyneen ja juoksevan ympyrää, tajuan pimeän tulleen, postiluukku kolahtaa. En halua herätä, kello on jo paljon. Koira muuttuu levottomaksi, neljän lenkkikin näyttää menevän ohi. Havahdun viideltä, kello näyttää kuusi, se on vielä kesäajassa. Pakotan itseni ylös ja ulos. Rosa on innoissaan. Alan pikkuhiljaa piristymään. Rosalla on nälkä ja lenkki jääkin koiran pyynnöstä lyhyeksi. Kotona ruokin eläimet, Mäyki mussuttaa omansa ennätysvauhtia. Kapu nappaa kurpitsan siemenen ja menee mouskuttamaan mökkiinsä. Siivoan siinä sivussa häkin vessanurkan ja vaihdan veden. Tunnen syylisyyttä, että feilasin taas päivän kouluvelvollisuudet. Ei jaksa, ei kiinnosta, pieni paniikki potkaisee muistaessani kesätyöt, työharjoittelut, posterit. Työnnän ne väkisin mielestä pois, syön nuudelit, taittelen pahvit pienempään tilaan, menen koneelle. Yritän katsoa Game of Thronesia, ei onnistu, ei jaksa kiinnostaa, juttelen facebookissa, vastailen whats upissa. Takaalalla potkii, että pitäisi siivota. Saan yhtäkkiä mielijohteen käydä North Pole Dance Companyn sivuilla. Niillä on tutustumistunti sunnuntaina, saan sähköiskun ja vasta nyt oikeasti herään tähän päivään. Vasta nyt älyän, että hengitän ja elän. Varaan tunnin saman tien. Yhtäkkiä pystyn taas katsomaan, että ehkä huomisella onkin vielä minullekkin jotakin. Siis mitä ihmettä.

Akarn