Miksi kuoleva päivä näyttää niin kauniilta? Miksi voin tuijottaa ikkunasta heijastuvia auringon viimeisiä säteitä useamman minuutin putkeen. Hengittää niiden haipuvaa voimaa ja katoavaa kauneutta. Mikä siinä on niin lumoavaa ja samalla niin surullista? Onko se sitä, että tahdon itsekkin haipua ikuisuuteen pois pimeyden tieltä. Kadota, unohtaa, hävitä.

Yllättäen tuo minun vatsani on ollut hiljaa tämän viikon. Melkein kuolettavan hiljaa, ei ole ilmoitellut itsestään, ei ole lähetellyt hätäviestejä. Ei kipua suurimmaksi osaksi aikaa, ei hidastavia tiiliskiviä. Se on ollut melko nätisti, oikeastaan hyvin nätisti. Olen saanut muutaman päivän kiinnikin, otteen sormilla, haipuvan kosketuksen. En edelleenkään pidä elämästä. En taida koskaan tulla pitämäänkään. Se tunne vahvistuu päivä päivältä. Elämä on kaunis, kauhea matka, jota en halua enää matkata. Nauratti silloin kun aloitin tuon kortisonikuurin lukiessani paketin varoitusmerkintöjä. Voi aiheuttaa mielenterveysongelmia. Mietin sitä, kuinka pahasti tulen heittelemään itseäni kalliolta tuon kuurin aikana. No elämä pitää siitä jo itsestään huolen, joten kokeillaan. Antaa mennä vain. Väliäkö sillä. Sinun elämä, sinun pääsi.

Jos aiemmin uin yksin meressä, nyt tuntuu siltä, että en enää edes ui. Kellun vain ja odotan. Odotan milloin tämä paketti räjähtää viimeisen kerran. Milloin hukun, painun pinnan alle viimeisen kerran. Odotan sitä ja kellun. Kellun. Olen miettinyt, että hakisin apua koulun terveyskeskukselta tähän koulun käyntiin. Saan vain aikaan sen mitä on aivan pakko. Saan hoidettua eläimet, mutta rästeistä ei tule mitään. Ei yhtikäs mitään. Sain rämmittyä esitykset läpi ja sen seurauksena en halua olla enää missään tekemisissä englannin kielen kanssa. En halua lukea englantia, en kuunnella sitä, en nähdä sanoja, en yhtään mitään siihen liittyvää. Ahdistus vyöryy päälle jo pelkästä ajatuksesta. Sama vaikutus on Moodlella. Koulutehtävien hallintajärjestelmällä. Riittää vain, että kirjaudun sisään ja kädet alkavat vapisemaan. Sitten mietin, että miten he, kouluterveydenhoitajat, voisivat minua edes auttaa? Eivät niin mitenkään. Auttaminen vaatii yhteistyötä, auttaminen vaatisi sitä, että puhuisin ja minä en pysty puhumaan. Se menisi taas vain sen peruskaavan mukaisesti. Yrittäisin selittää sen asian, tyyppi ymmärtää sen väärin. Tajuan sen, tajuan sen niin kirkkaasti, mutta ei...en korjaa. En varmana korjaa. Annan ihmisten olettaa asioita ja vaikka tiedän sen olevan väärin, en korjaa. Se vaikeuttaa keskustelua, aiheuttaa ongelmia, estää auttamisen. Aiheuttaa tilanteen. Minä luulin... niin luulit. Tiedän sen. Seurauksena on, että luovutan alkuunsa, en edes yritä hakea yhteyttä.

En tiedä. Ehkä se on vain sitä, että en vain jaksa enää tapella elämästä, jota en edes halua. Elämästä, jota en pysty suorittamaan. Elämästä, jolla ei ole mitään annettavaa ja jolle en voi enää antaa mitään.

Totesin tässä yksi päivä, että en edes pysty toteuttamaan unelmaani. En pysty millään huolehtimaan kahdeksasta lehmästä ja Pura Raza Espanolista. En pysty edes huolehtimaan pelkästään tuosta Pura Raza Espanolista. Ykkös unelmastani. Andalusianhevosorista. Meinaan, kun minulla oli tämä viikon kuumeilujakso päällä, teki todella tiukkaa huolehtia pelkästään kissasta, koirasta ja hiirestä. Kuvittele, jos olisi pitänyt lähteä vielä tallille tai navettaan lypsämään... Ja tämä tauti, tämä tauti tulee vielä pahenemaan tästä vielä...

Akarn

https://www.youtube.com/watch?v=JP92_NYVOPU