Rosan turkki loistaa auringossa, punaisena sädehtien, minä hymyillen. Haavat paranevat pikkuhiljaa. Päivä päivältä kulku on helpompaa, melkein normaalia. Melkein kuin ennen, ennen ristisiteen katkeamista. Sohva pysyy edelleen lattiatasossa, minä nukun edelleen lattialla, Tänään en kuitenkaan enää kantanut Rosaa portaissa Misu makaa kyljen päällä. En tiedä missä vaiheessa se on älynyt ruveta käyttämään minua tyynynään. Siitä on aikaa. Kapu viiletti päivällä pitkin lattioita, auringon maalaamalla lattialla. Kalliokiipeili pitkin tyynyä. Sen lämmin ruumis vasten kämmentä, sen elävä kevyt paino kädessä nostaessani sen takaisin terraarioonsa.

Minun onneni, minun elämäni. Olen luovuttanut, olen jumissa. En käynyt tänäänkään koulussa, en ota vastaan töitä. Haluan vain ainoastaan olla noiden pentujeni kanssa. Puuhailla niiden kanssa, se on helppoa, helppoa. Kun katson tulevaisuuten nään vain ison kasan tekemättömiä töitä, piinaavia hetkiä ja nuo kolme valopilkkua. Nään vain sen kuinka herään, meen töihin, meen nukkumaan, herään, meen töihin, nukkumaan, töihin ja en halua sitä. En pysty huijaamaan itseäni. En enää usko edes omiin valheisiini. Ei se muutu kivemmaksi, ikävät asiat ei lopu sillä, että kestät vielä tämän, selviät vielä tästä. Selvisin lukiosta, selvisin autokoulusta, selvisin työharjoitteluista, selvisin Ylä-Savosta, selvisin kesätöistä, kuinka monesta kokeesta olenkaan selvinnyt? Mitä väliä niillä on, ei mitään. Ei niin mitään. Ne eivät saa minua onnelliseksi, eivät saa ketään muutakaan. Niin paljon työtä, niin paljon tuskaa, turhautuista, kyyneleitä ja minkä takia? Ei minkään rakentavan takia. Ja se pitäisi tehdä vielä uudestaan ja uudestaan.

Muistan sen hetken kun kuulin Antti Tuiskun Hiihdän biisin ensimmäistä kertaa yhden lukemattoman työpäivän jälkeen , jouduin pysäyttämään auton ja kuuntelemaan. Liippasi aivan liian läheltä. "Jos nyt jaksan vielä tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen viel uusi mäki?" Ja mä hiihdän, huitelen miten sattuu, seuraan vierestä kun toiset onnistuu, epäonnistuu, kärsii ja nauraa. Seuraan sivusta kun maailma vyöryy ohi ja aika valuu sormen päitä pitkin kuin vesi kämmenen rystysten raoista. Mietin keinoa miten lopettaa itseni ja enkä keksi vastausta. En tiedä miten voisin lopettaa itseni, en tiedä. Kumpa tietäisin.

Aloitin pelaamaan Runescapea verestääkseni muistoja ja jäin koukkuun, ja tajusin kuinka estynyt oikeasti olen tekemään sen mitä haluan. Haluaisin pelata minipeliä muiden pelaajien kanssa ja en uskalla kävellä sen portaalin läpi, koska mitä jos en osaakkaan ja epäonnistun. Kyseessä on peli. Viaton peli, ei mitään sen suurempaa. Nauran taas itselleni. Nauran ja itken. Uskomatonta! Uskomaton pelkuri.

Akarn