Minulla on olut jos jonkin näköistä henkistä kuristuspantaa kaulassa elämäni aikana, mutta koskaan ennen ei ole ollu tällaista kuristuspantaa rinnan ympärillä. Se rutisti minut hyvin pieneksi ja riipi palasiksi. En pystynyt hengittämään. Kädet vapisivat, tärisevät hienoisesti vieläkin, kurkkua kuivaa ja janottaa. Kuristusnauhasta on jo useampi tunti. Edelleenkin on hyvin rauhaton ja huolestunut olo. Olen juonut jo useamman pullon vettä. Suuta kuivaa edelleen. Kädet vapisevat, joudun keskittymään jokaiseen kirjaimeen, jota painan. Rosa leikattiin tänään 3.4.2018 kello 10-14. Siihen sattuu, tuossa se itkee vieressä. Inisee hienoisesti ja on allapäin. Siihen sattuu... Minuun sattuu, eri tavalla.

Aamusta lähtien kello 10.00 asti rauhallisten tyynien hetkien välissä on iskeny kylmän pelon viiltoja. Kuin joku kuljettaisi tikari pitkin selkärankaa ja kiristäisi kettinkiä rintalastan alla. Rintalastan vasemmalla reunalla. Eläinlääkäristä lähtiessäni kettingin tilalle asettui jäätävä hermostuneisuus, rinnan ympärille kiertyvä piikkimatto.

En ole käynyt koulussa kohta kahteen viikkoon, jos pääsiäisvapaat lasketaan mukaan. Minun pitäisi käydä katkaisemassa opintotuki. Olen kohta todella lirissä sen kanssa. En tule saamaan tarvittavia pisteitä kasaan. 14 op yhden artikkelin varassa, englannin kurssi yhden CV:n varassa, kaikki yhden pikku jutun varassa. Enkä saa niitä tehtyä.

Ajellutin itselleni pitkän mohawkin. Suurin syy siihen oli, että en jaksa aamuisin harjata tuota pehkoani. Toinen syy, en jaksa katsella tuota liian tuttua naamaa peilistä.

Pitäisi keskittyä koiraan, ei koko ajan itseeni. Miten hitossa pystyn sen tekemään? Kun olen taas tällainen paska sihisevä hermokimppu. En saa tätä olotilaa rauhoittumaan. Haluan urista, en pysty. Se saa Rosan hermostumaan. Kiroan elämää, haluan sen loppuvan. Rosa itkee, siihen sattuu.

Akarn