Haluan, että joku pitää minusta kiinni. Kiilaan itseäni sohvaa vasten, kiedon peiton niin tiukasti ympärilleni kuin pystyn, rutistan kissaa tyynymeren keskellä. Sielua särkee, ja se jatkuu ja jatkuu. Tunnista toiseen, vuorokaudesta seuraavaan. Peiton viileys iholla, sohvan kovuus selkää vasten, tyynyjen pehmeys, kissan kehräys korvissa turruttaa särkyä, mutta ei poista sitä. Rosa ei suostu rutistettavaksi. Tämän on pakko olla yksinäisyyttä, tämän on pakko olla kaipausta.

Opin koko ajan uusia tunteita, uusia epämielyttäviä tunteita. Stressaan taas 24/7. Herra Crohn nostaa päätään. Kyljen tiiliskivi on palannut, märehdin taas ruokaani, hampaat ja kurkku kiittävät pika palautuksista. Ei ihmekkään, että tulehdusarvot pysyvät jatkuvasti 20 tienoilla, kun elimistössä on kokoajan hätätilanne päällä. Pääsin maanantaina ja tiistaina kouluun, keskiviikkona en enää, torstaina raahauduin paikan päälle, perjantaina karkasin aikaisemmin pois. Olen tippunut täysin ruotsin ja yrittäjyyden kursseilta. Matikan ja metsä-kurssin pystyn ehkä saamaan vielä jotenkin läpi. Pitäisi ilmoittautua uudelle lukuvuodelle. Odotan kauhulla kelan selvityksiä. Perjantaina otin vastaan töitä. Viikonloppu on mennyt navetassa. Sain helpon ja mukavan paikan, nautin pitkästä aikaa työstäni, aina stressin täytteisten vapaa-ajan hetkieni välissä. Tarvitsen rahaa, jotta voin ruokkia nuo elukat, tarvitsen rahaa maksaakseni vuokran, tarvitsen rahaa, jotta voin maksaa nämä miljoonat lekurilaskut, omat ja eläinten laskut... Loppua ei näy.

Rosan sai antibiootit. Jalan turvotus lääkärin mukaan johtuu todennäköisesti allergisesta reaktiosta tikkeihin. Silti, Rosa syö nyt aamuisin ja iltaisin 1 1/2 taplettia antibiootteja. Kipulääkitys jätettiin jo pois. Rosa käyttää tuota jalkaansa jo erinomaisesti, aina välillä. Oma kortisoni vieroitus jatkuu, eikä näytä hyvältä. Aamu alkaa sopivasti pillereillä, päivä päättyy pillereihin. Elämä, elämä, elämä. Kuinka pitkään vielä?

Muistan joskus kuulleeni, että kaksi desiä vettä keuhkoihin riittää tappamaan ihmisen. 2 dl elämän ja kuoleman välillä. Liekö totta, mutta ajatuksena aika hieno. Juhannusta odotellessa. Ajatella, päästä nyt telkkariin yhtenä numerona muiden joukossa, jota ihmiset voivat kauhistella yhden päivän ajan... ja sitten se olisi ohi, kipu stressi, särky, huoli, pettymys.

Ja ihmiset, he kyllä pääsevät minusta yli, miksi eivät pääsisi. Maailmasta on lähtenyt paljon minua parempiakin tyyppejä, ilman apua ja oman avun kautta. Osa nuorempia, osa vanhempia. Keskustelimme työpaikalla Kalevan kuolinilmoituksista. Joku tuttu oli lähtenyt 60 vuotiaana, niin nuorena. Hymisin siihen vain jotakin. 60 vuotiaana, minä en pääse tällä menolla edes kolmekymppiseksi, feilaan tämänkin. 60 vuotta. Hän on taistellut pitkään, todella pitkään. Muistan kirkossa kuulleeni kuollinilmoituksen 26 vuotiaasta henkilöstä, en tiedä, miten tai miksi hän on lähtenyt tähtien tuolle puolelle, en nimeä, en sukupuolta, en mitään. Tiedän vain, että 26 vuotta. Muistan parikymppisen, joka menetti henkensä kelkkaonnettomuudessa, nelivuotiaan, joka jäi siilossa viljakuorman alle, 16 vuotiaan, jonka rekka jyräsi yli, tytön, joka tukehtui pyöröpaalin murskaamana, tuttuja, tuttujen tuttuja ja minä olen kateellinen. Kateellinen!

Kuolema kiertää ympyrää, hipoo lähelle. Melkein voin koskettaa, haistaa ja maistaa sitä. Lähetän työssäni eläviä olentoja kohti tuntematonta. Veronan, Vanessan ja Kympin. Alle kaksivuotiaan hiehon. Sonnipojan, jota viisi minuuttia sitten rapsutin leuan alta, jonka karhea kieli lipoi käsivarttani. Toisenkin ja kolmannenkin, en pysy enää laskuissa, en muista kaikkia, ne eivät pelkää minua, luottavat minuun. Talutan ja ajan ne kohti kohtaloa, jota itse en haluaisi, jossa itse olisin kauhuissani. Kuvia ja muistoja, syylisyyttä. Minkä takia? Minkä takia.

Ei saisi aina yrittää mennä sieltä mistä aita on matalin, me ollaan täällä oppimassa jotakin tärkeää, jotakin omaa ja henkilökohtaista, mutta nämä ajatukset, nämä vaaralliset ajatukset ja pohdinnat saavat minut hymyilemään. Mistä se sitten kertookaan, hullu mikä hullu. Olen välillä niin väsynyt, ettei mitään järkeä, tunnen kuinka painovoima kiskoo minua alas.

Teen tällä hetkellä yhdelle kaverilleni samaa mitä yritin tehdä toiselle parhaista ystävistäni. Tilanne toistuu. vasta näyttelijä on vain eri. Kumitan häntä elämästäni, enkä tiedä miksi. En pidä yhteyttä, en vastaa viesteihi, en hakeudu seuraan. Ei, emme ole riidelllee, en ole vihainen hänelle. En koskaan ollut vihainen toisellekkaan, hakeutuminen seuraan, viesteihin vastaaminen. Ne vain jäivät. Minulla ei olisi varaa tähän, ei olisi varaa ajaa pois näitä viimeisiäkin ihmisiä jotka haluavat olla seurassani. Ihmittelen vain, miten he eivät ole jo lähteneet. En tee aloiteita, unohdan syntymäpäivät, en anna juhlapäivinä lahjoja, en ota huomioon. Kaikki on niin yksipuolista. Saan idean, yritän parantaa tapani, pelkään, pelkään, idea unohtuu, lykkään sitä kauemmas. Miksi viestin kirjoittaminen voi olla niin vaikeaa, pyytäminen ulos, kortin, lahjan antaminen, huomion, toisen tärkeyden osoittaminen. Itsekeskeinen paska. Vihaan itseäni, vihaan kuinka solmussa olen, vihaan sitä, että mikää ei tunnu ratkeavan. Luulen hetken, että saan nyittyä oikeaa langan pätkää, löysättyä jotakin kipeää kohtaa, mutta todellisuudessa vyyhti vain kiristyy ja kiristyy tiukemmalle. Enkä tiedä olenko jo ohittanut sen kohdan, ettei sitä vyyhtiä saa enää hampaillakaan auki.

Does it matter - Janieck

https://www.youtube.com/watch?v=gumgD-ehbAk

Akarn