Kohtasin viimeviikolla Rosan kanssa lenkillä vanhuksen. Hän käveli vaikean näköisesti eteenpäin vetäen perässään kärryä, mielestäni hieman eksyneen näköisenä. Meinasin ensin kävellä ohi, niin kuin niin monesti ennenkin. Se on se kaikkein helpoin ja turvallisin vaihtoehto, mutta lopulta kuitenkin päädyin kysymään, että voinko auttaa häntä jotenkin. Kuulemma, jalkoja vain vähän väsyttää ja hetkeksi kun vain istahtaa, niin kyllä se siitä. Jäimme sihen sitten vähäksi ajaksi juttelemaan ja sain kuulla, että tämä tuntematon henkilö on käynyt sodan. Hän kertoi minulle niistä tapahtumista, kuinka heidän piti lähteä evakkoon, kuinka he eivä olleet päässeet lopulta lähtemään vihollis-sotilaitten ehtiessä räjäyttämään sillat. Hän kertoi pelosta, molotovin verhoista ja siitä kuinka heidän kaulaansa oli laitettu nimilaput tunnistamista varten, niin kuin eläimille. Siitä kuinka vaikeaa ihmisen on antaa anteeksi, kuinka hän vieläkin pelkää kuulessaan saksan kielistä puhetta tai pommien räjähtäessä. Hän kertoi asioita ja minä kuuntelin. Ruumiista, miinoitetuista teistä, hautaan saattamistaan ystävistää, sodasta palaamattomista isistä, syöpää sairastavasta veljestään, jota hän on nytkin menossa katsomaan ja viemään hänelle samalla ruokaa. Kertoi koirastaan, kaikesta tapahtuneesta. Välillä muistot, varsinkin sodan muistot, kohottivat kyyneleet silmiin. Se oli kuin läimäys kasvoille.

Ja minä olen se joka ei jaksa hengittää. Joka joutuu juoksemaan hakeakseen rytmiä keuhkoille, joka ei saa itseään enää aamuisin ylös, joka ei pääse enää eteenpäin. Tuolla samaisella lenkillä kävelin melkein västäräkin pesän päälle. Voi kuinka pesän omistaja kiroilli meidän peräämme, hyppi metrin päässä siippiä räpytellen selvästi huolissaan ja syystäkin. Pesässä viisi hennosti sinertävän vaaleita ja pilkulista pientä munaa, uusia elämän alkuja. Uusia kesän tuojia. Maailma on kaunis, voi kuinka sen jaksaisi ymmärtää ja muistaa.

Käytiin viikonloppuna reissussa Multarannassa lähellä kotipaikkaa. Lähtö oli vaikeaa, lähtö on aina vaikeaa. Perjantaina olin lamaantunut, lauantaina paniikissa, sunnuntaina kuitenkin voin jo paremmin. Lauantaina olisin taas halunnut repiä itseni kappaleiksi. Paniikin kestäessä liian pitkään, sä et vain yksinkertaisesti jaksa enää sietää sitä. Tavallaan siunaus olla porukan keskellä ja tavallaan kirous, sä et voi tehdä sille mitään, et yhtään mitään. Et voi mennä kylmään suihkuun, juosta, yrittää lukea, mutta etpä pystykkään myöskään puremaan estoitta, potkimaan itseä tai mikä parasta saamaan käsiin tylsiä saksia. Tuskaista elää tämän pään kanssa. Tuskaista elää itsensä kanssa. Kaikkein surullisinta on, että Rosa pelkää näitä kohtauksiani. Se ei voi ymmärtää, että se ei ole tehnyt mitään väärää, että se ei ole väärässä paikassa, että mikään ei ole sen vika, että se ei voi näille yhtään mitään. Kun urisen, ärisen ja rähisen itselleni, kun potkin, puren ja raavin itseäni, kun laulan itselleni Ei koskaan enää: @Junkmailin biisiä. (https://www.youtube.com/watch?v=TWxKQOnD1XI) Rosa ei vain voi ymmärtää.

Se on surullista nähdä tämän ilmeen muuttuvan luimistelevaksi, hännän volahtavan alas, koko koiran muuttuessa pieneksi ja hennoksi. Minun pitäisi olla parempi, niin paljon parempi.

Akarn