Kipu, kipu, kipu. Miksi tämä särky ei mene pois?

Tämä kipu jatkuu ja jatkuu, painaa menemään päivästä toiseen, tunnista seuraavaan, minuutista jokaiseen sekuntiin. Se kulkee vierelläni uskollisemmin, kuin oma varjoni. Varjoani en pysty näkemään pimeässä, yksinään suihkussa, kylmän ja kuuman veden pyörteiden keskellä, tämän kivun näen, tunnen. Pelkään, että sen kestävyys on omaa kuntoani parempi. En pysty voittamaan sitä, en saa sitä pois, en saa sitä loppumaan.

Kuljen tunneilla, teen läksyt, osallistun ryhmätöihin, teen rästejä aikataulutuksen mukaisesti, pitäisi tehdä-lista on tyhjä, suoritan, suoritan ja suoritan. Juoksen, juoksen kovempaa ja pidemmälle kuin koskaan, juoksen, vaikka jalat ovat jumissa ja varpaissa rakot, vaikka jokainen askel tuottaa erillaista tuskaa. Juoksen. Tämä kipu on kuitenkin sellaista, jota hallitsen. Voin päättää otanko seuraavat askeleet vai en. Juoksen, tuudittaudun liikkeen turvaan ja toistuvuuteen. Näen yöllisen maiseman, valojen leikin, yökkösten tanssin, sateen kimaltelun puiden oksilla, hengityksestä voi havaita jo aavistuksen höyryä, osan kaunista talvea.

Palaan tunneille, istun kuuntelemassa ohjeita vasikoiden kasvatuksesta. Mietin unelmaani, yhdistän tunnit ja sen. Leikin ajatuksilla ja tiedän, että unelma on kaunis, mutta totuus ei. Särky jatkuu. Menen tanssitunnille, pyörin ja katselen omaa kehoani suuresta peilistä. Näen liikkeiden kömpelyyden ja aavistuksen, pienen lupauksen tulevasta eleganssista. Puen ja lähden maailmalle, vastaan tulee bassetin pentu. Se viipettää menemään ylisuurten tassujensa ja heiluvien korviensa kanssa, tahtoo tulla luokseni. Se näkee minut. Joku näkee minut. Suurilla, punaisilla, surullisilla silmillään.

Kulman takana näkyy kaksi novascotiannoutajaa, niitä pitempi raajaisempia, enemmän metsästyskoiran tyyppisiä. Särkee. Särkee. Teen ruokaa, pilkon vihanneksia, mietin maailman resursseja, mietin kuinka kallis olenkaan, omaa arvoani. Liian kallis, liian hyödytön. Päädyn preludien jälkeen yhdeksi yöksi mieheni, kuninkaani, viereen, kainaloon nukkumaan. Särky luovuttaa hetkeksi. Se jää kohteliaasti odottamaan ulko-oven toiselle puolelle, yön hiipumista ja katoamista. Valvon käytännössä koko yön, kuuntelen silmät kiinni taustan ääniä, elokuvan hiljaista suhinaa, ihmisten puhetta, kuninkaani hengitystä. Olen rauhallinen, kosketus on kevyt, ei tungetteleva. Puolilta päivin hiivin pois, tervehdin särkyä ja jatkan suorittamistani. Menen kouluun, ihastelen kaukana lentävää dronea, jättimäistä kärpästä. Löydän agility radan, mutta tiedän, että minulla ei ole sinne enää asiaa. Rosa, Misu ja Kapu, luulen, että he jäävät minun ensimmäisiksi ja viimeisiksini. Näen kyllä ilmoituksia kotia vailla olevista ja mietin (Paleface, Lotta ja Lenny), mutta, enhän minä saanut edes huolehdittua loppuun asti noista omistani.

Olen jo pitkään katsonut silmiäni peilistä ja näen kuinka niistä on jo valo sammunut. Tiedän omaavani resting bitch-naaman, veljeni on maininnut siitä hyvin monta kertaa, mutta olen viime aikoina ruvennut miettimään, onko se oikeasti minun luontainen asentoni, vai näkyykö se jatkuva kipu ja pelko. Millainen olo muilla on, jotka kärsivät samasta ongelmasta? Mikä on heidän "normaalinsa", koska tiedän, että minun normaalini on, että olen vähintääkin stressaantunut tai peloissani.

Perheeni yrittää tekohengittää minua, isäni tekee kaikkensa pitääkseni minut jaloillani, veljeni jaksaa "nalkutttaa" ihmissuhdevajauksestani. Joskus, se terapia täti, joku niistä miljoonista, jonka eteen minut potkittiin silloin sen yhden päivän aikana, sen yhden päivän aikana, jolloin kaikki olivat muka niin hirveän kauhuissaan voinnistani (löysivät naarmuni) ja seuraavana päivänä kaikki olikin taas kunnossa ja minä opin piiloutumaan paremmin, sen yhden päivän farssi ja show, kunnes olin taas osa ilmaa, sanoikin, että sinun isäsi rakastaa sinua todella. Pakko myöntää, että sen on oltava totta. Miksi muuten hän olisi hakenut minut kesken tärkeän kokouksen koulusta, jouksuttanut ympäri raahen ja oulun sairaaloita, vaikkakin vain tuon yhden päivän, miksi muuten hän yrittäisi saada minua avautumaan, ollessaan pikkuisen päissään, miksi hän korjaisi pyöräni, miksi muuten hän katsoisi minua noilla tuskan täytteisillä silmillään tai hakisi pois kotia neljältä aamuyön reissujen jälkeen.

Äitini vain tuumasi, sen kauniin farssi päivän jälkeen, että olisi vain jäänyt sinne. En pysty vieläkään ajattelemaan sitä itkemättä, ja en ole koskaan elämässäni itkenyt niin kovaa ja paljon kuin silloin, en edes tämän viimekertaisen kaveri seikkailuni jälkeen. Se oli kuin ryöppyävä vesiputous, mutta tiedän, että äidilläni on tapana päästellä tarkoittamattaan sammakoita suustaan, mutta ei se vähennä kipua. Hänellä on tuskansa, hänellä on ongelmansa oman äitinsä kanssa.

Tästä päästääkin siihen, että olen aina sanonut, etten koskaan halua lapsia. Suurin syyni on aina ollut se, että olen varma siitä, että tulen vihaamaan niitä sydämeni pohjasta, varsinkin, jos pentuni sattuisi olemaan tyttö. Perustelen tätä sillä, että tunnen vaistomaista vihaa ja inhoa lapsia kohtaan, jotka muistuttavat minua ulkonäöltään olessani niiden kanssa saman ikäinen. Minua järkyttää itseänikin kuinka voimakasta ja spontaania tuo viha on. Poikalapsi saattaisi mennä, se olisi tarpeeksi erilainen, mutta totuus on, että äidit ja tyttäret muistuttavat lähes aina toisiaan. Se olisi hirveintä mitä uuden ihmisen alulle voisi tehdä, pienelle käärölle, joka ei ole hengittänyt maailman ilmaa edes vuottakaan, pistää se tuntemaan pohjattoman rakkauden sijasta puhdasta vihaa, omalta äidiltään. Kuvittele se ja tunne suruni. Sitä vain ei voi tehdä, ei edes ottaa riskiä. Olen miettinyt joskus, että onko näin sattunut minunkin kohdallani? Olen kopio äidistäni, ja moni on sen sanonutkin.

Ukkini on joskus sanonut minulle, että sitten kun saat omia lapsia, älä siirrä niihin tätä vihaa eteenpäin. En silloin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, enkä koskaan pystynyt kysymään. Nyt minulla on aavistus siitä.

Sitten sain tämän taudin, kolmannen ja sinetöivän syyn olla hankkimatta omia pentuja. Tällä taudilla on 10% vaara periytyä, joten minulla ei ole tarjolla perinnöksi mitään muuta kuin kipua, surua ja tuskaa. Joten oma käärö jääköön kaukaiseksi ja ikuiseksi unelmaksi, tämäkin saa minut surulliseksi nykyään, vaikka aiemmin silläkään ei ollut mitään merkitystä.

Akarn

Schiller ft. Nadia Ali- Try (https://www.youtube.com/watch?v=sjNIRjS_RjA&list=RDmLxYzju_G88&index=3)