Tiedätkö sen tunteen, kun olet kuntopiirin tai pitkän lenkin jälkeen seuraavana päivänä niin jumissa ja niin kipeä, että kaikki liikkuminenkin sattuu. Ne arvokkaat hetket kovan suorituksen jälkeisinä päivinä, kun et kunnolla pysty edes suoraan kävelemään. Jos vaihdat sen fyysinen kivun henkiseen, olet samassa tilassa kanssani. Minuun sattuu, vain vähän, mutta ärsyttävästi. Kaikkialle, rintaan. Olen tyyni, liian tyyni, niin tyyni. Maailma on outo ja kirkas. Väsyttää. Menen kouluun, suoritan taas, lähetän kelalle selvitykset, autan kaveria, yritän ainakin, mutta en ole enää mukana ollenkaan. Joku rutistaa sydäntäni, rintakehää. Tasaisella tavalla, kuin yrittäen tukahduttaa lyönnit. En ole surullinen, en ole vihainen, en ole onneton. Ilman tuota painetta, kipua, olisin varmaankin euforinen.

En tiedä kuinka kauan tätä meinaan jaksaa, takana on kaksi-kolme päivää ja olen väsynyt. Se ei irrota. Tämä paine tulee uniin, ei lähde yöllä, ei jätä rauhaan. Katselen maailmaa silmät suurina, se on kirkas. Tiedän, että joku meni viime kerralla yli. En vain oikein osaa laittaa sormea siihen, että mikä. Jokin muuttui, ja tuntuu, ettei mitenkään kovin hyvään suuntaan. Suurin muutos on, että ei ole minkäänlaista tarvetta satuttaa itseäni, katselen peilistä omia kasvojani, enkä vihaa niitä. Näen tuntemattoman, en ole koskaan ennen nähnyt noita kasvoja. Kirjoitan tuntemattoman käsillä, menen tuntemattoman tunneille. Tanssin tuntemattoman keholla, ainoa mitä tunnistan tästä kehosta on nuo arvet koivessa. Nuo arvet, joista olen kieroutuneella tavalla ylpeä. Nuo arvet, jotka kertovat, että minulla oli koira, jota rakastin, minulla on hiiri, jota puolustin, minulla oli kissa. Minulla oli elämä, josta en pitänyt. Nyt elän, jonkun toisen elämää.

Ja minua väsyttää.

Akarn