Wodkah - The Last Butterfly (https://www.youtube.com/watch?v=ZTrrc6Ni5eM&list=RDZTrrc6Ni5eM&start_radio=1)

Satutin taas ihmisiä, Satutan ihmisiä pelkästään olemalla läsnä. Nykyinen suhdekin on vain tragedia odottamassa. Mies on vaihtunut. Kävelin edellisestä suhteesta ulos, koska se alkoi käymään enemmän kipeää, kuin mitä se väkisin kompurointi ja odottaminen antoi minulle. Ensimmäistä kertaa päätöksen teki pää. Aina ennen olen kuunellut sydäntä, joka sanoo kaikille ei, enemmän tai vähemmän. Tämä oli erilainen mies, erillainen tapaus. Olin tosissani mukana, ja kaipaan häntä vieläkin. Tuntuu kuin petäisin nykyistäni ajatustasolla, koko ajan. Kaunis tragedia.

On se nykyinenkin erilainen, kuin kukaan muu aikaisemmista. Pää ja sydän ovat kumpikin hijaa. Kumpikaan ei sano kyllää, eikä eitä. Odotan ja suren ajatusmaailmaani. En etsi edelistä ihmistä enää ruokalasta, en ole yli kuukauteen keskustellut hänen kansaan, enkä kyttää enää milloin hän on ollut viimeksi paikalla sosiaalisissa medioissa. Erosimme ystävinä tai ainakin ilman suurempaa tappelua ja kiistaa. Totesimme vain yhdessä, että päämme kemiat eivät vastaa toisiaan. Tahdon enemmän, kuin hän on valmis ja halukas antamaan minulle. Enkä minä voinut tarjota hänelle tarpeeksi sitä mitä hän kaipaa. Kuljen jo toisen kanssa, mutta silti hän tunkee mieleeni itsepintaisen tasaisesti, todellisuutta kauniimpana kuvana.

Viime yönä nykyinen kumppanini sanoi rakastavansa minua, ja ettei luovu minusta koskaan. Olin jo melkein unessa, aivot solmussa. Tajusin kuitekin mitä hän sanoi. Mitä se tarkoittaa. Rakastaa minua. Kuinka hän voisikaan muuta. Hän ei ole nähnyt minusta kuin sen kauniin kuvan. Sen puolen, johon on helppo rakastua. Kaikki luurangot ovat vielä kaapissa odottamassa.

Nyt on keskiyö, takana kolmen tunnin lenkki, sukat märkinä ja varpaat jäässä. Minusta tuntuu, että kaikki lahoaa käsiin. Kännykästä alusvaateista kenkiin. Uusin niitä, tavaroita ja esineitä, sitä tahtiin, kun on pakko. Kapun juomapullo halkeaa, talvitakin vetoketjut hajoavat, lautaset pirstoutuvat lattiaan, tuolin kiinikkeet antavat periksi. Pikkuhiljaa kaikki antaa periksi, samoin kuin elämäni kiinikkeet.

Olen saanut koulussa ryhmäni taas kiinni. Olen taas kunnollinen kansalainen ja ansaitsen opintotukeni samoin perustein kuin kaikki muutkin. En vetoa ongelmaan, sairauteen tai epäonnisiin tapahtumiin. Mietin eilen ja toissapäivänä mikä on Oulun korkein rakennus. Olisin halunnut kiivetä sinne. Katsella maisemaa.

Kävelin jalkani verille uusilla talvikengilläni. Veri tuli valkoisista toppakengistä läpi. Olen jo niin tottunut kipuun, etten taida oikeastaan enää välittää siitä. Kantapääni ovat edelleen auki. Kävely sattuu, mutta tarpeeksi pitkän ajan kuluttua se kipu laantuu kutinaksi ja lopulta häipyy pois. Olen ollut taas flunssassa pari viikkoa ja sen saman ajan syömättä lääkkeitä. Tänään oli pakko jatkaa lääkkeiden syöntiä, kalvaa taas liikaa mahasta. Hidas tapa kuolla pois.

Tiedän herääväni huomenna taas. Minulla on vahva sydän, joka tekee mitä haluaa. Keuhkot, jotka potkivat vastaan yrittäessäni pidättää hengitystä liian kauaa. Minulla on väsynyt katse, luovuttanut mieli ja monta tehtävää, jotka ovat tärkeitä, niin kauan kunnes saan ne tehtyä. Arvottomia heti sen jälkeen.

Akarn

Mighael Ortega - Broken hearts (https://www.youtube.com/watch?v=epMOLn5Axw0&list=RDZTrrc6Ni5eM&index=2)