sunnuntai, 5. elokuu 2018

Kaunis kuori

I'm beautiful shell, nothing else.

I don't feel beautiful, I hate my picture.

But, I can see how people react to me.

I'm heart breaker.

I'm destroyer, not builder.

And, I think that's why it's so hard to be myself

Why it's so hard to live.

 

Kotimatkalla, kello 5:00 pysähdyn katsomaan nuoria kurkia. Nekin pysähtyvät katsomaan minua, taustalla laulaa kukko, viileä tuuli kuivattaa nihkeää ihoa, heiluttaa kypsyvää viljaa. Katselen mailmaa, hengitän ilmaa. Olo on selvä, tiedän kuitenkin olevani humalassa, ei ole mitään syytä miksi en olisi. En ole surullinen, en ole onneton, olen pelottavan rauhallinen. Tiedän satuttaneeni taas ihmistä, aiheuttaneeni draamaa. Tilanne on niin sekavan selvä. En ole parisuhteessa, en ole varattu, ja silti tuntuu kuin olisin pettänyt. Ja tavallaan petinkin. Petin viime öisen tanssikumppanini. Sain hänet ajattelemaan, että hänellä on mahdollisuus, vaikka olen jo tehnyt päätökseni. Minulla on jo voittaja, vaikka en tiedä kuinka pitkään. Pidän hänestä. Pidän liikaakiin, pelkään häntä, pelkään rakkautta.

Kurjet rentoutuvat, yksi niistä alkaa nyökyttämään päätään, liikuttelemaan ylös ja alas. Levittää voimakkaat siipensä, piiskaa ilmaa, hyppii ylös alas, syöksähtelee. Pystyn kuulemaan ilmavirtojen liikkeen, aistimaan siipien voiman ja melkein tuntemaan iskut kasvoillani. Soidin tanssi. Kysyn jälleen sydämmeltäni sen kysymyksen, "Voitko jo lopettaa? Olen jo niin väsynyt."

Akarn

torstai, 14. kesäkuu 2018

Uni

Unessa kävelen tuttua ja tuntematonta tietä kohti kotia. Samat maisemat, puut, kivet ja tiet, asutus vain puuttuu. Tämä tie vie kotia kohti, tiedän sen, rinnallani kulkee kaksi koiraa. Toinen musta kuin yö valkoinen kukka rinnassa, toinen yhtä punainen kuin kettu valkoiset tassut maata takoen. Tiedän mustan koiran olevan Pipsa, noin vuosi sitten lopetettu ystäväni entinen koira. Punainen on erehtymättömästi Rosa. Kumpikin kulkee tyylilleen ominaisesti. Pipsa rauhallisesti ja tyylikkäästi, mutta poikkeuksellisesti seuraten meitä hieman takana. Rosa vetää hienoa pentu siksakkiaan edestakaisin, mikä on vanhemmiten hieman rauhoittunut. Olen tyytyväinen, tulee mieleen Kuusamon yhteiset kävelyreissut. Maailma hohtaa oudossa valossa. Tiedän tämän olevan unta jo pelkästään siitä. Rosa alkaa horjumaan kuin juopuneena, ei tahdo pysyä pystyssä omilla jaloillaan. Pyrin auttamaa Rosaa, nostan sen pari kertaa pystyyn. Horjunta jatkuu. Kaiken aikaa Pipsa seuraa vierestä hiljaa katsoen. Jonkin ajan päästä horjunta loppuu ja jatkamme kävelyä samaan tyyliin kuin aiemmin. Rosa kääntyy ja sukeltaa pensaikkoon, Pipsa syöksyy perään. Seuraan perässä. Päästessäni pensaikon toiselle puolelle maisema vaihtuu. Olemme risteyksessä, tutussa risteyksessä, se on pätkä kasitietä. Asutus ja huoltoasema ovat poissa, mutta alikulku on siinä liikennevaloineen. Valot eivät vain toimi ja kaikkea maalaa tuo outo pronssinen valo. Rosa on maassa, suoraan edessäni ojassa. Pipsa makaa aivan hiljaa leuka maassa kuono kohti minua Rosan toisella puolella, katsoen minua noilla tummilla silmillään. Kiirehdin Rosan luokse, yritän nostaa sitä ylös. Tällä kertaa se ei onnistu. Rosan jalat eivät kanna. Yritän uudestaan epätoivosesti, pelko ja paniikki alkavat nousemaan. Pipsa katselee meitä, jostakin syystä tiedän, että sillä ei ole mitään hätää. Se on vain surullinen. Yritän soittaa apua, en saa kännykkää toimimaan ja sitten huomaan että Rosan jalka on karvan alla veren peitossa. Silitän tassun valkoista sukkaa, kaikki ei ole kunnossa, ei todellakaan. Näen risteyksen, tutun risteyksen. Istun ojassa, oma koira sylissä, kuollut koira vieressä.

Päivällä Rosalta katkeaa ristiside myös toisesta takajalasta. Tunnen samaa epätoivoa, jota tunsin kun en päässyt Livialle opiskelemaan. Päälimmäinen tunne on, että en pysty tähän enää toista kertaa. En todellakaan.

20180403_151331.jpg

20180403_182640.jpg20180403_192614.jpg

20180406_210832.jpg

IMG-20180406-WA0007.jpg20180423_180452.jpg

Itken taas. Se näyttääkin olevan minun lempiharrastukseni. Mutta eivätkö kyyneleet olekin merkki rakkaudesta? Seurailen koiran touhuja. En tiedä heijastaako se omia tunteitani, mutta se vaikuttaa lannistuneemmalta kuin viime kerralla. Käymme varovaisella lenkille. Katselen kuinka auringonlasku maalaa koiran siluetin kullalla. Mietin kuinka itsekäs osaan ollakkaan, jokaisen koiran tai minkä tahansa lemmikin omistajan tärkein tehtävä on osata päästää irti sitten kun on sen aika. Minä en taida osata tehdä sitäkään. Maanantaina on röntgen.

En tahdo herätä päiviin ollenkaan. En tiedä, onko se sattumaa, mutta heti koiran jalan mennessä syttyi taas tuo kylki tuleen. Kesti olla viikon ilman lääkkeitä oikein mainiosti saatavuusongelmien vuoksi, mutta eipä näytä kestävän tämän elämän kipuja. Huoli ja stressi pahentavat oireita. Eipä ihme, jos onnelliset ihmiset elävät pitempään kuin onnettomat.

SDC12759.jpg

20180414_113417.jpg

Photograph - Ed Sheeran https://www.youtube.com/watch?v=qgmXPCX4VzU

Akarn

keskiviikko, 30. toukokuu 2018

Ei jaksa hengittää

Kohtasin viimeviikolla Rosan kanssa lenkillä vanhuksen. Hän käveli vaikean näköisesti eteenpäin vetäen perässään kärryä, mielestäni hieman eksyneen näköisenä. Meinasin ensin kävellä ohi, niin kuin niin monesti ennenkin. Se on se kaikkein helpoin ja turvallisin vaihtoehto, mutta lopulta kuitenkin päädyin kysymään, että voinko auttaa häntä jotenkin. Kuulemma, jalkoja vain vähän väsyttää ja hetkeksi kun vain istahtaa, niin kyllä se siitä. Jäimme sihen sitten vähäksi ajaksi juttelemaan ja sain kuulla, että tämä tuntematon henkilö on käynyt sodan. Hän kertoi minulle niistä tapahtumista, kuinka heidän piti lähteä evakkoon, kuinka he eivä olleet päässeet lopulta lähtemään vihollis-sotilaitten ehtiessä räjäyttämään sillat. Hän kertoi pelosta, molotovin verhoista ja siitä kuinka heidän kaulaansa oli laitettu nimilaput tunnistamista varten, niin kuin eläimille. Siitä kuinka vaikeaa ihmisen on antaa anteeksi, kuinka hän vieläkin pelkää kuulessaan saksan kielistä puhetta tai pommien räjähtäessä. Hän kertoi asioita ja minä kuuntelin. Ruumiista, miinoitetuista teistä, hautaan saattamistaan ystävistää, sodasta palaamattomista isistä, syöpää sairastavasta veljestään, jota hän on nytkin menossa katsomaan ja viemään hänelle samalla ruokaa. Kertoi koirastaan, kaikesta tapahtuneesta. Välillä muistot, varsinkin sodan muistot, kohottivat kyyneleet silmiin. Se oli kuin läimäys kasvoille.

Ja minä olen se joka ei jaksa hengittää. Joka joutuu juoksemaan hakeakseen rytmiä keuhkoille, joka ei saa itseään enää aamuisin ylös, joka ei pääse enää eteenpäin. Tuolla samaisella lenkillä kävelin melkein västäräkin pesän päälle. Voi kuinka pesän omistaja kiroilli meidän peräämme, hyppi metrin päässä siippiä räpytellen selvästi huolissaan ja syystäkin. Pesässä viisi hennosti sinertävän vaaleita ja pilkulista pientä munaa, uusia elämän alkuja. Uusia kesän tuojia. Maailma on kaunis, voi kuinka sen jaksaisi ymmärtää ja muistaa.

Käytiin viikonloppuna reissussa Multarannassa lähellä kotipaikkaa. Lähtö oli vaikeaa, lähtö on aina vaikeaa. Perjantaina olin lamaantunut, lauantaina paniikissa, sunnuntaina kuitenkin voin jo paremmin. Lauantaina olisin taas halunnut repiä itseni kappaleiksi. Paniikin kestäessä liian pitkään, sä et vain yksinkertaisesti jaksa enää sietää sitä. Tavallaan siunaus olla porukan keskellä ja tavallaan kirous, sä et voi tehdä sille mitään, et yhtään mitään. Et voi mennä kylmään suihkuun, juosta, yrittää lukea, mutta etpä pystykkään myöskään puremaan estoitta, potkimaan itseä tai mikä parasta saamaan käsiin tylsiä saksia. Tuskaista elää tämän pään kanssa. Tuskaista elää itsensä kanssa. Kaikkein surullisinta on, että Rosa pelkää näitä kohtauksiani. Se ei voi ymmärtää, että se ei ole tehnyt mitään väärää, että se ei ole väärässä paikassa, että mikään ei ole sen vika, että se ei voi näille yhtään mitään. Kun urisen, ärisen ja rähisen itselleni, kun potkin, puren ja raavin itseäni, kun laulan itselleni Ei koskaan enää: @Junkmailin biisiä. (https://www.youtube.com/watch?v=TWxKQOnD1XI) Rosa ei vain voi ymmärtää.

Se on surullista nähdä tämän ilmeen muuttuvan luimistelevaksi, hännän volahtavan alas, koko koiran muuttuessa pieneksi ja hennoksi. Minun pitäisi olla parempi, niin paljon parempi.

20180529_160836.jpg

Akarn

maanantai, 14. toukokuu 2018

Häiriintynyt

Tiedät että aika alkaa olla lopussa, kun et enää jaksa kiinnostua koiranpennuista, tai sitten tämä on vain sitä "kasvamista isoksi", mistä koulun terveydenhoitaja silloin nuorempana puhui. Kasvamista ja mielenkiinnon menettämistä asioihin joista ennen pidit ja rakastit saamatta mitään tilalle. En halua kasvaa, en todellakaan. En halua menettää kaikkea mielenkiintoani asioihin. En halua, mutta ei minulta sitä taideta kysyäkkään.

Pidin siitä, että pystyin innostumaan jokaisesta vastaan tulevasta kissasta, kiinostumaan kuoveista ja töyhtöhyypistä, aina vain uudestaan, nyt kävelen ohi ja olen hämmentynyt. Miksi minua ei kiinnosta, miksi en tunne iloa, miksi en yritä päästä mahdollisimman lähelle nähdäkseni jokaisen yksityiskohdan, miksi... Miksi minusta on tullut näin turta.

Käytiin ystävän kanssa baarissa, en saanut musiikista kiinni, en jaksanut meikata. Yritin todella saada otetta, mutta en päässyt siihen kiinni. En saanut sydäntäni värisemään, en päässyt vauhtiin, en pystynyt kiepsauttamaan näyttämöä ympäri. En jaksa hengittää. Vedän henkeä, pallea rentotuu, päästän ilman pihalle. Odotan uutta hengen vetoa, vedän sen hitaasti sisään ja päästän sen ulos. Väsyttää, suljen silmät. Pimeys on lohdullista, aivan liian lohdullista.

Läpsäisin tänään koiraa kuonolle. Rosa yritti vahingoittaa Kapua. Ja tässä tulos:

20180513_171450.jpg

Kamelin selkä taisi katketa. Olen niin väsynyt. Muistan miettineeni joskus, miten kukaan voi vetään niin syvälle, että siitä jää pysyvä jälki. Itse kun pystyin vain raapimaan pintaa, jättämään vain naarmuja. Nyt kävi toisin. Ei sinun tarvitse olla vahva tehdäksesi tämän. Sinun suojakerroksesi täytyy vain olla ensin rikki. Sen suojakerroksen, joka estää sinua puremasta ihon läpi, iskemästä liian lujaa mustelmien syntymiseksi.

Haluan jättää eläimet vanhemmille, minusta tuntuu, että he voivat siellä huomastavasti paremmin mitä minun kanssani. Minusta tuntuu siltä jatkuvasti. Saan viestin viimeisen baarireissun mieheltä. Haluaisi tavata vielä kerran, ennen kuin lähtee kohti kotipaikkaansa. Pyytää jäätelölle. Minä... en halua tavata. En halua kertoa omaa tarinaani, en missä opiskelen, miten vietin vappuni, mitä teen vapaa ajallani. En halua kertoa, koska se muistuttaa kuinka tyhjä olen ja kuinka paljon vihaankaan itseäni. Päivän valo sattuu silmiin, välttelen taas peilejä ja kaikkia heijastavia pintoja. En anna ruumiilleni armoa. Miten ikinä se pystyisikään parantamaan edellisiä vahingossa syntyneitä haavoja, taistella sairautta vastaan ja pitää yllä edes jonkinlaista tasapainoa, kun heitän sitä vastaan kokoajan tällaisia juttuja.

Isä soittaa isovanhemmille toivottaakseen hyvää äitienpäivää, en halua puhua heidän kanssaan, en halua, koska minulla ei ole mitään sanottavaa, enkä halua valehdella. Kaikki ei ole todellakaan hyvin, koulu ei mene todellakaan hyvin, mutta... se ei ole heidän huolensa. Kaikilla on omat ongelmansa, omat taakkansa. Kaikilla on paha olla ja olen alkanut miettimään, mitä jos tämä ei olekkaan poikkeavaa, mitä jos tämä onkin vain todellisuutta. Mitä jos tämä onkin normaalia.

Mummo pyytää käymään, sanoo minun olevan aina tervetullut käymään. En ole lähettänyt kortteja juhlapyhinä. En tänä vuonna. Lähetän äitienpäivä onnitteluviestin kaverini vanhemmalle vanhasta tavasta, hän pyytää käymään pitkästä aikaa. Ikävä kuulemma minua. Minun todellakin pitäisi käydä kylässä, ennen kuin... Niin ennen kuin. Luulin aina heidän lähtevän ennen minua, nyt en todellakaan ole enää varma. Piirrän, jokainen veto on nihkeä. Viivat eivät tule enää luonnostaan, sekään ei tunnu enää hauskalta. Saan viimeisteltyä lupaamani työn. Nopean ja sutaistun. Onneksi minulle ei makseta tästä. Katselen videolta tanssivia ihmisiä. Miestä tanssimassa napatanssia. (https://www.youtube.com/watch?v=ZCfxHe5Tfx0) Olen lumoutunut, entä jos itsekkin kokeilisin. Jes, niin. 

DSC05595.jpg

Tankotanssi ei jaksa enää kiinnostaa, laskettelu ei jaksa kiinnostaa, ratsastus nostaa hieman päätään, mutta saan taas epämukavan tunteen, en halua yrittää. Unelmointi on todellisuutta kivempaa.

Rihanna - Disturbia: 

https://www.youtube.com/watch?v=sTKY5GTQ1HQ

Akarn

sunnuntai, 22. huhtikuu 2018

Tarvitsen halin

Haluan, että joku pitää minusta kiinni. Kiilaan itseäni sohvaa vasten, kiedon peiton niin tiukasti ympärilleni kuin pystyn, rutistan kissaa tyynymeren keskellä. Sielua särkee, ja se jatkuu ja jatkuu. Tunnista toiseen, vuorokaudesta seuraavaan. Peiton viileys iholla, sohvan kovuus selkää vasten, tyynyjen pehmeys, kissan kehräys korvissa turruttaa särkyä, mutta ei poista sitä. Rosa ei suostu rutistettavaksi. Tämän on pakko olla yksinäisyyttä, tämän on pakko olla kaipausta.

Opin koko ajan uusia tunteita, uusia epämielyttäviä tunteita. Stressaan taas 24/7. Herra Crohn nostaa päätään. Kyljen tiiliskivi on palannut, märehdin taas ruokaani, hampaat ja kurkku kiittävät pika palautuksista. Ei ihmekkään, että tulehdusarvot pysyvät jatkuvasti 20 tienoilla, kun elimistössä on kokoajan hätätilanne päällä. Pääsin maanantaina ja tiistaina kouluun, keskiviikkona en enää, torstaina raahauduin paikan päälle, perjantaina karkasin aikaisemmin pois. Olen tippunut täysin ruotsin ja yrittäjyyden kursseilta. Matikan ja metsä-kurssin pystyn ehkä saamaan vielä jotenkin läpi. Pitäisi ilmoittautua uudelle lukuvuodelle. Odotan kauhulla kelan selvityksiä. Perjantaina otin vastaan töitä. Viikonloppu on mennyt navetassa. Sain helpon ja mukavan paikan, nautin pitkästä aikaa työstäni, aina stressin täytteisten vapaa-ajan hetkieni välissä. Tarvitsen rahaa, jotta voin ruokkia nuo elukat, tarvitsen rahaa maksaakseni vuokran, tarvitsen rahaa, jotta voin maksaa nämä miljoonat lekurilaskut, omat ja eläinten laskut... Loppua ei näy.

Rosan sai antibiootit. Jalan turvotus lääkärin mukaan johtuu todennäköisesti allergisesta reaktiosta tikkeihin. Silti, Rosa syö nyt aamuisin ja iltaisin 1 1/2 taplettia antibiootteja. Kipulääkitys jätettiin jo pois. Rosa käyttää tuota jalkaansa jo erinomaisesti, aina välillä. Oma kortisoni vieroitus jatkuu, eikä näytä hyvältä. Aamu alkaa sopivasti pillereillä, päivä päättyy pillereihin. Elämä, elämä, elämä. Kuinka pitkään vielä?

Muistan joskus kuulleeni, että kaksi desiä vettä keuhkoihin riittää tappamaan ihmisen. 2 dl elämän ja kuoleman välillä. Liekö totta, mutta ajatuksena aika hieno. Juhannusta odotellessa. Ajatella, päästä nyt telkkariin yhtenä numerona muiden joukossa, jota ihmiset voivat kauhistella yhden päivän ajan... ja sitten se olisi ohi, kipu stressi, särky, huoli, pettymys.

Ja ihmiset, he kyllä pääsevät minusta yli, miksi eivät pääsisi. Maailmasta on lähtenyt paljon minua parempiakin tyyppejä, ilman apua ja oman avun kautta. Osa nuorempia, osa vanhempia. Keskustelimme työpaikalla Kalevan kuolinilmoituksista. Joku tuttu oli lähtenyt 60 vuotiaana, niin nuorena. Hymisin siihen vain jotakin. 60 vuotiaana, minä en pääse tällä menolla edes kolmekymppiseksi, feilaan tämänkin. 60 vuotta. Hän on taistellut pitkään, todella pitkään. Muistan kirkossa kuulleeni kuollinilmoituksen 26 vuotiaasta henkilöstä, en tiedä, miten tai miksi hän on lähtenyt tähtien tuolle puolelle, en nimeä, en sukupuolta, en mitään. Tiedän vain, että 26 vuotta. Muistan parikymppisen, joka menetti henkensä kelkkaonnettomuudessa, nelivuotiaan, joka jäi siilossa viljakuorman alle, 16 vuotiaan, jonka rekka jyräsi yli, tytön, joka tukehtui pyöröpaalin murskaamana, tuttuja, tuttujen tuttuja ja minä olen kateellinen. Kateellinen!

Kuolema kiertää ympyrää, hipoo lähelle. Melkein voin koskettaa, haistaa ja maistaa sitä. Lähetän työssäni eläviä olentoja kohti tuntematonta. Veronan, Vanessan ja Kympin. Alle kaksivuotiaan hiehon. Sonnipojan, jota viisi minuuttia sitten rapsutin leuan alta, jonka karhea kieli lipoi käsivarttani. Toisenkin ja kolmannenkin, en pysy enää laskuissa, en muista kaikkia, ne eivät pelkää minua, luottavat minuun. Talutan ja ajan ne kohti kohtaloa, jota itse en haluaisi, jossa itse olisin kauhuissani. Kuvia ja muistoja, syylisyyttä. Minkä takia? Minkä takia.

Ei saisi aina yrittää mennä sieltä mistä aita on matalin, me ollaan täällä oppimassa jotakin tärkeää, jotakin omaa ja henkilökohtaista, mutta nämä ajatukset, nämä vaaralliset ajatukset ja pohdinnat saavat minut hymyilemään. Mistä se sitten kertookaan, hullu mikä hullu. Olen välillä niin väsynyt, ettei mitään järkeä, tunnen kuinka painovoima kiskoo minua alas.

Teen tällä hetkellä yhdelle kaverilleni samaa mitä yritin tehdä toiselle parhaista ystävistäni. Tilanne toistuu. vasta näyttelijä on vain eri. Kumitan häntä elämästäni, enkä tiedä miksi. En pidä yhteyttä, en vastaa viesteihi, en hakeudu seuraan. Ei, emme ole riidelllee, en ole vihainen hänelle. En koskaan ollut vihainen toisellekkaan, hakeutuminen seuraan, viesteihin vastaaminen. Ne vain jäivät. Minulla ei olisi varaa tähän, ei olisi varaa ajaa pois näitä viimeisiäkin ihmisiä jotka haluavat olla seurassani. Ihmittelen vain, miten he eivät ole jo lähteneet. En tee aloiteita, unohdan syntymäpäivät, en anna juhlapäivinä lahjoja, en ota huomioon. Kaikki on niin yksipuolista. Saan idean, yritän parantaa tapani, pelkään, pelkään, idea unohtuu, lykkään sitä kauemmas. Miksi viestin kirjoittaminen voi olla niin vaikeaa, pyytäminen ulos, kortin, lahjan antaminen, huomion, toisen tärkeyden osoittaminen. Itsekeskeinen paska. Vihaan itseäni, vihaan kuinka solmussa olen, vihaan sitä, että mikää ei tunnu ratkeavan. Luulen hetken, että saan nyittyä oikeaa langan pätkää, löysättyä jotakin kipeää kohtaa, mutta todellisuudessa vyyhti vain kiristyy ja kiristyy tiukemmalle. Enkä tiedä olenko jo ohittanut sen kohdan, ettei sitä vyyhtiä saa enää hampaillakaan auki.

Does it matter - Janieck

https://www.youtube.com/watch?v=gumgD-ehbAk

Akarn