torstai, 21. syyskuu 2017

Ikuisesti sairas

Tuli tänään käytyä tähystyksessä ja sain samantien elinikäisen lääkityksen. Pitäisi olla iloinen, että pelkästään lääkityksellä selviää, ainakin tällä hetkellä. Viime päivä meni siis tosi mukavissa merkeissä. Kävin koulussa, aloitin sitten älyttömän ryyppäämisen vettä ja muita kirkkaita nesteitä eli käytännössä limukkaa. Seuraavaksi juostiin vessassa. Koko tänän ajan tein samalla käsitöitä. Pari ristipistoa, puoli litraa vettä, biisin vaihto koneelta, vessaan, pari pistoa, puoli litraa lisää, ristipistoa, pari desiä limukkaa, ristipistoa, vessaan ja niin edelleen. Hauskaa oli. Lemmikitkin olivat mukana tunnelmassa. Olivat päivän aikana yrjönneet jostakin syystä molemmat pitkin kämppää.

DSC05437.jpgDSC05438.jpgDSC05439.jpg

Tänään tulivat postissa ne kauriin kallot. Ovat muuten aivan ihanat. Miten oikeasti voi olla joku kallo niin söpö? Puhumme nyt kuitenkin kuolleen eläimen jäänteistä. Olisi joskus ihan mukava kysyä siltä aivokemian sunnittelijalta, että mitä se on oikein ajatellut. Ostin myös lisää DMC-lankoja, tällä kertaa helmiäisen värisiä. Suunnittelin tekeväni lankojen mukana tulleiden ohjeiden perusteella pari tyynyn päälistä, mutta saa nähdä. Kirjonta on kuitenkin sen verran hidasta puuhaa, etten niitä varmaan koskaa saa valmiiksi.

DSC05433.jpg


Kävin myös Rosan kanssa pyörähtämässä taas ulkona. Odotan sitä aikaa kun pystyy taas juoksemaan kunnolla. Ilman, että tarvitsee vääntäytyä kippuraan kivusta tai pidättää hengitystä. Mulla on ikävä juoksemista, tapailin tänään muutaman raviaskeleen. Parempaa ei irronnut. Huomenna on taas koulupäivä ja ajatella perjantai. Ilalla olisi ravit, mutta en tiedä pystynkö tai jaksanko mennä katsomaan.

Väsynein terveisin, Akarn

DSC05436.jpg

sunnuntai, 17. syyskuu 2017

Ole hiljaa

Ole hiljaa, älä sano mitään, älä tuo mielipidettä esille, älä kerro, että sattuu, älä halua mitään, älä yritä mitään. Ole hiljaa, ole hiljaa, kuole jo pois. Kuole jo oikeasti pois. Mä haluan pois, mä haluan pois, kiltti, mä haluan pois.

Olen aloittanut virallisesti taas koulut ja ensimmäinen viikko tai viikot ovat jo takana. En muista tarkkaan, ei kiinnosta pitää kirjaa. Minua väsyttää, päivät ovat pirun pitkiä, paleltaa jatkuvasti. Mä en jaksa. Olen nyt jo pihalla siitä mitä kaikkea pitäisi tehdä ja missä aikataulussa. Ei jaksa keskittyä. Ei jaksa kahlata asioita läpi, ei jaksa opiskella itsenäisesti, ei jaksa tehdä kasviota, ei jaksa ulkoiluttaa koiraa, ei jaksa siivota hiekkalaatikkoa. Tänään on hengästyttänyt pelkästään jo istuminen. Raudan puutetta, anemiaa, kilpirauhasen vaajatoiminta, verenkiertohäiriötä. En tiedä, väsyttää.

Tänään piti etsiä asiantuntija artikkeli huomiselle analyysia varten. Enkä edes tiedä mistä asiantuntija artikkelin ja uutisen erottaa toisistaan. Missä menee raja. Huomenna pitäisi olla kuskina ja auto hajosi. Pitää ajaa mondeota, olisin halunnut mennä omalla, mutta ei... vaikka saatiin se auto korjattua, vaihtamalla sytytystulpat. Kulkee kuin unelma, bensan kulutus on normaali ja kiihdyttäminen onnistuu ilman nykimistä, mutta moottorin varoitusvalo jäi päälle. Pitkää matkaa ei kuulemma saa lähteä ajamaan, varmuuden vuoksi.

Kävin viikonloppuna juhlistamassa ystävän syntäreitä ja mukavaa oli. Sai vähän vaihtelua tähän vääntämiseen ja ostin pari kauriin kalloa, ihan vain, koska pystyin ja halusin. Saa nähdä tulevatko postissa niinkuin sovittiin. Lisäksi sain viimeiseltä työviikoltani palkan, jota on odoteltu jo melko pitkään. Minimipalkka tuli, mutta en jaksa siitä ruveta vääntämään. Tulipahan edes jotakin. Vieläkö saisi palkkalaskelman kelalle toimitettavaksi... Olenko koskaan maininnut, että vihaan elämääni...

Pitäisi mennä nukkumaan, huomenna on viiden herätys. Voi tätä riemua...

Akarn

DSC00083.jpg

sunnuntai, 27. elokuu 2017

Mä en pysty, mä en jaksa

Minä en vain pysty enää. Pysähdyin tänään katsomaan elämääni taakse päin. Kertaamaan, vertaamaan ja pohtimaan tunteitani viime vuosilta. Enkä oikein tiedä mihin mennä enää. Olen hukassa, niin pirun hukassa. Totesin, että olen ollut onnellisempi, rauhallisempi ja vähemmän vihaisempi kuin ennen, mutta samaan aikaan en jaksa enää tehdä mitään. Aiemmin menin eteenpäin vaikka väkisin. Nyt, se ei enää onnistu. On kuin olisin käyttänyt viimeisetkin patterini ja hukannut samalla laturin. Totesin, että en itke niin paljon kuin ennen, saan harvemmin raivokohtauksia, mutta ne ovat rajumpia, ajattelen kuolemaan ehkä hieman harvemmin kuin ennen, mutta pohdin asioita yksityiskohtaisemmin. En enää mieti, että kumpa kuolisin pois, vaan mietin, että saisiko potentiaalisesti syömällä kerralla koko 600mg Burana-paketin aikaan muutakin kuin vain mahahaavan. 

Tuntuu, kuin voisin paremmin ja paremmin ja... mä en tiedä enää. Mä en halua tätä elämää, mä en halua jatkaa, mä en halua yrittää, mä en halua enää. Kuljen sumussa ja en tiedä. Mä en halua, mulla on kylmä ja mua pelottaa.


DSC05369.jpg


Olen ollut käytännössä enemmän ja vähemmän kipiänä koko tämän kesän. Asteikolla 1-10, kipu on vaihdellu 2-5 välillä, käytännössä pysähtymättä. Pahimpina hetkinä, en ole pystynyt nukkumaan ja syömään ollenkaan. Pelkästään painoa on tuonna aikana lähtenyt 4,5 kg. Tilanne on kuitenkin lähtenyt normalisoitumaan pikku hiljaa, näin kolmen kuukauden kärvistelyn jälkeen. Tutkimuksissa ei ole selvinnyt mitään muuta varmuudella, kuin että mulla on anemia. Hahhahhaa, että silleen.

Kävin perjantaina katsomassa Martti Luther, Armo, sana ja vapaus-näytelmän ja kuuntelin tänään aamun Jumalan-palveluksen netin kautta. En tiedä miksi, ei kiinnosta Jumala, eikä uskonta, mutta..., miten sen parhaiten laittaisi, haluan kuunnella ihmistä. Haluan kuunnella, jonkun puhuvan, mutta en halua itse olla läsnä tai vastata. Ja jotenkin saarnan kuuntelu täyttää tuon vaatimuksen.

Kokeilin tuota ensimmäisen kerran Iisalmessa, se oli päähän pisto, keino estää vahingoittamasta itseäni, yritys raihoittaa polttavaa mieltä. Sen päivän messu sattui olemaan sopivasti juuri silloin ja päätin mennä sinne. Istuin kirkon takapenkeille, koin, että minulla ei ole mitään asiaa mennä eteen. Oikeasti mietin pitkään voinko edes mennä sinne sisää, koska hei, minä en kuulu tähän maailmaan, eikä minulla ole oikeutta, minä en usko, kristus ja pyhä kolminaisuus ei kiinnosta. Halusin repiä itseni kappaleiksi, hirttäytyä, hypätä jäiseen järveen, tehdä synneistä pahimman, itsemurhan, tai miten se meni, en muista tarkkaan mitä meille koulussa oikein opetettiin. Uskottelin sitten itselleni, että kyllä minut pois ajetaan, jos minua ei sinne haluta. Eihän minua lopulta kukaan sieltä ajanut pois. Puhujana oli tällä kertaa nainen ja minä kuuntelin, tasaista rahoittavaa hyrinää. Sanatonta hyrinää. Mietin, kuinkahan moni siellä on ihan samasta syystä, kuin minä, kuuntelemassa ihmistä ja vain ihmistä. Se toimi, illalla ei ollut epämääräisiä mustelmia, ei naarmuja, ei hampaanjälkiä tai kynnenpainaumia.

Ja nyt minulla on taas uusi asia, jota piilottaa ja jota hävetä. Ilman järkevää syytä. Vitun mieli, perkeleen oletukset ja pirun halu kuulua porukkaan.


DSC05374.jpg


Perjantaina sain myös todeta, että minun aikani on auttamattomasti taas ohi ja että onnistuin taas kusemaan hommat. Olisi pitänyt älytä katsoa netistä koulujen alkamispäivä, minä tyhmä, kun odotin kirjettä tai sähköpostiviestiä koululta alkamispäivän varmistamiseksi. Noh, olen nyt viikon myöhässä ja huomenna odottaa reissu koulun kansliaa asioiden selvittelyn merkeissä. Hypin riemusta. Muutenkin nämä koulu asiat, sanoisinko, ovat suorastaan persiillään. Kämppää ei löydy, tai ei sellaista, joka sopisi minun budjettiini ja sinne saisi tuoda koiran ja kissan, vaikka olisihan se huomattavasti helpompaa järjestää itsensä hengiltä ilman vastuuta eläimistä. Huono vitsi... Siis kiinnostus on pohjalukemissa, varsinainen halu elää jäänyt jonnekkin matkan varrelle, ja hyvin siis menee.

DSC05372.jpg

Akarn


keskiviikko, 24. toukokuu 2017

Elämän tiede

Tuntuu, kuin joka päivä olisin pikkuisen onnellisempi kuin mitä eilen olin ja tuntuu, kuin joka päivä toivoisin pikkuisen enemmän, että minua ei olisi ollenkaan olemassa. Ristiriitaista. En tiedä johtuuko onnellisuus siitä, että en jaksa välittää asioista, vai tästä loistavasta auringosta vai mistä. Pari viikkoa sitten huomasin miettiväni kuolemaa ilman itkua, vihaa tai surua. Pelottavan tyynellä mielellä. Totesin vain, että tulen hyppäämään melko varmasti joskus ja taisinpa naurahtaakin päälle. Outoa, sillä minulla ei ole tunnetta siitä, että haluaisin tehdä asialle mitään. En ole aktiivisesti tappamassa itseäni, mutta luulen, että jos joku antaisi minulle kivuttoman, nätin ja helpon keinon olla heräämättä aamuisin tarttuisin siihen. En todennäköisesti ilman epäröintiä, mutta... tarttuisin siihen kuitenkin.

Olen saanut suoritettua koulut loppuun ja olen nyt virallisesti maaseutuyrittäjä sekä eläintenhoitaja. Eikä se jaksa juuri liikuttaa. Kuun lopussa on valmistujaisjuhlat koululla, mutta paperit olen jo saanut. Ja mitä niistä sanoisi. Paremmin meni kuin odotin ja varmaan niitä kehtaisi myös esitellä. En tiedä, en ole nähnyt muiden papereita. Maanantaina ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi näiden vapaideni ajaksi. Kesätöissä kuljen pätkätyöläisen tyyliin ihan mukavalla lypsykarjatilalla. Saan sieltä kipeästi tarvitsemaani kokemusta ja ehkä varmuuttakin tulevaisuuteen.

Kelalta tuli tänään viestiä aiheettomasti maksetusta opintotuesta. Olisi pitänyt älytä huhtikuun viimeinen päivä ilmoittaa itse koulun loppumisesta ja opintotukioikeuden menettämisestä, mutta eihän minulle tullu pieneen mieleen kelan asioiden hoitaminen. Keskityin vain hoitamaan viimeiset paperit koululle, tyhjentämään asunnon, palauttamaan kirjat ja siirtymään työpaikalle ensimmäistä pitempää työpätkää varten. Aikataulu oli sen verran hektinen, että jouduin säilyttämään kaikki tavarani autossa mitä en ottanut mukaan työpaikan asuntoon. Kotona en ehtinyt käydä. Talvirenkaatki sain vaihdettua autoon (tai isä vaihto) vasta viime viikonloppuna samasta syystä.

Nyt olen hakenut opiskelemaan biologiaa yliopistoon. Siinä on mielestäni pientä ironiaa hakeutua opiskelemaan elämän tiedettä, kun oma suhtautuminen elämään on mitä on. Se on kuitenkin ainoa ala mikä kiinosti ja kiinostaa sen verran, että pystyn edes ajattelemaan kuluttavani siihen useamman vuoden. Kävin jo suorittamassa pääsykokeen Oulun yliopistolla ja nyt vain odottelen vastausta. Itse koe oli historiallisen mukava tehdä. Nautin oikeasti joka hetkestä. Menin tilanteeseen tyytyväisenä ja poistuin onnellisena. Opiskelin siihen kokeeseen ihan eri tavalla kuin mitä olen opiskellu mihinkään muuhun kokeeseen aikaisemmin. Aloitin lukemisen jo maaliskuussa. Heti kun olin kohtaloni päättänyt ja jättänyt hakemuksen yhteishaussa. Toivon ja uskon panostukseni riittävän. Varasuunnitelmana minulla on jatkaa agrolokiksi opiskelua tällä maatalousalalla ja viimeisenä vaihtoehtona työvoimatoimisto. Agrolokin koetta en ole vielä päässyt suorittamaan, enkä ole oikeastaan vielä katsonut edes niitä esimateriaaleja kunnolla läpi. Huomaa kyllä mikä kiinnostaa minua enemmän tällä hetkellä. 

Biologian kokeen jälkeen pääsin ensimmäiselle lomalleni sitten pääsiäisen jälkeen ja sillä ollaan vieläkin. Olen huomannut kuinka ikävä minulla on ollut Rosaa ja yhteisiä lenkkejä. Jos totta puhutaan minulla on ollut välillä niin paha koti-ikävä, että en ole voinut muuta kuin itkeä ja kirkua sisäisesti. Ja kyllä olen kohta 22 vuotta.

Tällä lomallani olen juoksuttanut virallisia asioita, kylvänyt ja istuttanut, lukenut, kuunellut musiikkia, opiskellut virkkauksen saloja ja tehnyt sitä mikä tuntuu hyvältä juuri silloin. Ja olen nauttinut todella elämästä, mutta... taustalla on edelleen jokin pahasti pielessä.

Akarn


lauantai, 21. tammikuu 2017

Valehtelin

Rakastan sittenkin, mutta tämä rakkaus ei ole räiskyvää, hukuttavaa, juovuttavaa tai kiihkeää. Se vain on olemassa. Itse asiassa, se on melko pelottavaa, voimakasta ja syvälle juurtunutta. Se tuo mukanaan huolta, eikä sitä huomaa, jos sitä ei ajattele. Ei ollenkaan niin kuin kirjoissa ja saduissa mainostettu rakkaus. Tämä rakkaus on itsenäinen, vahva ja piilossa.

Ja ehkä sekin on rakkautta, kun säännöllisin väliajoin mietit henkilöä, ja ajattelet lähettäväsi hänelle kortin, vaikka et sitä sitten lähettäisikään. Ja ehkä, sekin on rakkautta, kun heräät painajaisesta onton tunteen keskelle ja haluaisit soittaa ja varmistaa, että kaikki on hyvin. Keskiyöllä. Ja ehkä, se on myös rakkautta, kun pelkkä katsominen saa aikaan lämpimän olon tai kun hymyilet muistellessasi yhteisiä hetkiä. En vain ole koskaan ajatellut sitä rakkaudeksi.


20170120_142654.jpg


Vein eilen erittäin hyvälle ystävälleni lahjaksi pöllön. Sellaisen pienen pehmolelupöllön. Ja yllättäen tajusin rakastavani häntä. Ihan oikeasti rakastavani. En niin kuin mies rakastaa naista tai nainen rakastaa miestä. En niin kuin sisko rakastaa veljeään tai veli siskoaan. Minä vain rakastan häntä. Sielunkumppani, taitaa kuvailla tunnetta parhaiten. Juttelin hänen kanssaan eilen, taas puuta ja heinää, ei mitään tärkeää. Paranneltiin maailmaa. Mutta hänen kanssaan minun on helppo olla, hänen kanssaan voin hengittää ja hänen kanssaan on aivan sama mitä huominen tuo tullessaan. Sillä huomisella ei ole mitään väliä ja huominen ei voi satuttaa minua kun olen hänen kanssaan.


20170120_142706.jpg


Sain eilen itselleni työssäoppimispaikan. Aivan ihanalta vaikuttavalta tilalta Lapinlahdelta. Odotan toiveikkaana tätä elämän vaihetta. Toivon, että se antaisi yhtä paljon muisteltavaa ja opettaisi minulle yhtä paljon uutta niin kuin aikaisemmatkin paikat Escurial ja Koljonvirta.

Kaikesta huolimatta toivoin eilen kuolevani kaksi kertaa. Se on kuitenkin kaksi kertaa vähemmän kuin mitä toissapäivänä. Olin siis eilen todella korkealla ja matalalla samaan aikaan. 12 tunnin aikana olin valmis uskomaan maailmaan ja ottamaan itseltäni hengen saman tien. Tänään olen päässyt helpolla. Olen harhaillut sellaisessa luottavaisessa olotilassa koko päivän. Olen ollut tyytyväinen. Kävin kirjastossa palauttamassa päivän myöhässä olleet kirjat, ulkoiluttamassa koiraa merenrannan tuiskussa ja haistelemassa koirapuiston hajuja. Käytin kissan pihalla, join kahvit ulkona ja katsoin Zorro-elokuvan. Odotan iltaa ja nukkumaan menoa. Huomenna ei ole mitään uhkaavaa tai pelottavaa tulossa, joten uskon hyvin vahvasti, että tänään ei tarvitse toivoa, että tänään olen tyytyväinen siihen, että hengitän ja sydämeni lyö.


20170120_144656.jpg

Hyvää loppuiltaa!

Akarn