tiistai, 16. lokakuu 2018

Joka kerta

Kapun turkki on korjaantunut entiselleen. Olen syöttänyt sille tämän viikon kuivattuja jauhomadontoukkia. Vaihdoin myös sen ruuan takaisin LilZoon siemensekoitukseksi. Jostakin syystä tuo Mustin ja Mirrin sekoitus tuntuu lihottavan ihan älyttömästi (varmaan puristettua maissia liikaa) ja jos annan sitä vähemmän kuin normaalisti Kapu tuntuu jäävän nälkäiseksi, myös tuo valkuaisen saanti näyttää takkuavan siitä (turkki). Hiiren aika on ihan älyttömän nopea. Vaikutukset näkyvät jo seuraavana päivänä. Olen myös huomannut, kuinka viikonloput vaikuttavat meidän suhteeseemme. Kapu on aina viikonlopun jälkeen, jolloin en ole päässyt käsittelemään häntä normaalisti, etäisempi kuin ennen. Suhde korjaantuu nopeasti ja pian se taas kiehnää kanssani kuin aikaisemminkin, mutta se on jännä huomata kuinka se vaikuttaa. Se on kuin tanssi, kaksi askelta eteenpäin, yksi taakse, kaksi eteen. Tätä askelta taakse ei tule, jos olen kotona, vaikka en ottaisikaan häntä juoksemaan lattialle tai sängylleni ollenkaan. Se on jännä, ihan kuin se murjottaisi. Olisi niin kiva pystyä hankkimaan Kapulle kaveri, se on seurallinen pallo ja haluaisin sen pitävän elämästään, mutta, niin. Yksi ihastuttava piirre Kapussa on se, että kun nostan sen lattialle juoksemaan tai peittojen väliin seikkailemaan, ja kadotan sen näkyvistäni mielestäni liian pitkäksi aikaa, minun ei tarvitse sanoa muuta kuin, että missä on Kapu, mihin Kapu meni, ja se tulee näyttäytymään minulle. Ja kun sanon, että sielläkö on Kapu, niin se tietää, että tutkimusmatkailua voi jatkaa rauhassa. Se on oppinut lukemaan minua ja minun toiveitani paremmin kuin minä sen, ja sen pitäisi olla se tyhmempi osapuoli.

Katson Britey Spearsin - Everytime musiikkivideota. En tiedä miksi rupesin sitä yhtäkkiä katsomaan, se oli vain taustahälyä, mutta hetkeen en voikkaan katsoa mitään muuta. Veri, unohdus, lapsi. Tunteet risteilevät mielessä. Voi kuinka haluaisinkaan sukeltaa jäihin. Antautua niiden tuhansien neulojen ja puukkojen  pirstottavaksi. Niin kuin Jack varoitti Rosea Titanicissa, älä hyppää, se on kuin tuhansia puukkoa iskisi ihoosi. Näen yhdet kasvot mielessä, ja tiedän, että hän on se syy miksi vielä istun tässä, miksi suoritan tätä koulua, miksi asun vielä tässä talossa. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta niin se vain on. Hän antaa minulle voimaa, ja näen hänen silmänsä. Talven silmät.

Jäin auton alle tuossa pari viikkoa sitten. Osittain omaa syytäni ja osittain autoilijan syytä. Minulle oli vihreä valo, mutta, jos olisin ollut tarkkaavaisempi ja jarrut kunnossa, mitään törmäystä ei olisi koskaan tullut. Päädyin törmäyksen seurauksena pyörimään asfaltille, ja sain kolauksen kuplaani. Ehdin vain todeta, etta jaahas, seuraavaksi jo lensinkin. Mutta se mikä minua kolautti, ei ollut se törmäys, vaan se tosiasia, että totesin vain jaahas, nyt mennään. Ei pelkoa, vain kylmää tyydytystä. Ja ei mitään. Lensin, ei haavoja, ei rikkoutunutta pyörää, ei mitään. En tiedä mikä minua suojelee, mikä ei anna minun mennä. Tämä ei ole todellakaan ensimmäinen kerta kun näin käy. Menetin pyörivään rupelliin hattuni, mutta en päänahkaani. Turveseinän romahtaessa ainut kohta mikä ei romahtanut oli se minkä alla seisoin. Enkä käsitä, mikä minua suojelee ja miksi. 

Hän väistää katsettani hyvin itsepintaisesti. Tuijotan ja ihmettelen. Miten jään silmät voivat olla niin lämpimät. Tilasin hänelle lahjan, mutta en tiedä tulenko sitä koskaan hänelle antamaan. Jos en, niin ainakin minulla on jotakin muistuttamassa hänestä jatkossakin.

Istun auton ratissa punaisissa liikennevaloissa tankotanssituntien jälkeen. Olen hakemassa itselleni ruokaa ja ajattelin samalla etsiä laktoositonta suklaata seuraaviin bileisiin. Vastaantulijoiden valot häikäisevät. Heijastinkausi on alkanut. Huomaan yhtäkkiä olevani tyytyväinen, jään tutkimaan tätä tunnetta. Miten on mahdollista, että noin kaksi tuntia sitten olin valmis nylkemään itseni, kaksi tuntia sitten hajoitin takkini, koska minun oli saatava se pois päältäni ja vetoketju jumittui paikoilleen. Miten on mahdollista. Miksi halusin kaksi tuntia sitten tuhota itseni niin perusteellisesti. Mikä tässä välissä muuttui. Valot vaihtuvat, ajan kaupan parkkipaikalle. Minulla on vähän päälle puolituntia aikaa kiertää kaiken tarvittavan. Istun autossa ja ymmärrän miksi joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi joku voi haluta tappaa itsensä. Tässä tilassa se ei ole vaihtoehto, tässä tilassa se on kaukainen asia, vuoren takana piilossa. Se ei kuiskuttele korvaan ihania ja kipeitä valheita. Tuhansia syitä ja lauseita.

Sain kelalta luvan jatkaa opiskelua, sain kelalta luvan jatkaa loisimista. Minun tekee mieli valvoa tämä yö. Pystyisinkö sen tekemään. Tahdon kokeilla.

Akarn

Britney Spears - Everytime (https://www.youtube.com/watch?v=8YzabSdk7ZA)

tiistai, 2. lokakuu 2018

Help me, please

Hengitän, mutta en saa ilmaa. Vedän ilmaa sisään niin, että tunnen venytyksen keuhkoissa, kylkiluut laajenevat. En saa henkeä tarpeeksi. Päästän ahdistuneena ilmat pihalle. Olen koko päivän puhallellut, päästellyt puuskauksia ulos ja yrittänyt kähistä ilmateitä auki. En vain saa tarpeeksi ilmaa. En vain jaksa hengittää. En pysty.

Puhelin pärisee jatkuvalla syötöllä. Koulua ja kavereita, velvollisuuksia, kelaa, mutta ei sitä mitä oikeasti odotan. Odotan, vaikka viestittelimmekin eilen reippaasti yli puolenyön. Rakastuneena voisi olla kivaakin, jos en jatkuvasti miettisi keinoa lopettaa tätä kaikkea, luovuttaa ja polttaa kaiken pois. Jos en, viipeltävien perhosten lomassa, muistaisi kuinka arvoton olen. Taisin joskus väittää, että hän tietää minusta enemmän kuin kukaan muu, mutta ei hänkää tiedä kaikkea ja eikä hänen tarvitsekkaan. Tämä kuorma on minun ja vain minun.

Eilen taistelin psykoosin rajoilla, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä. Nämä rajat alkavat hämärtyä. Leijun ilmassa, napsahdan hetkeksi takaisin, pystyn katselemaan itseäni ulkopuolelta. Seuraan sivusta tätä suorittamista, raksin kalenterista päiviä pois. Hymähdän sille, että viime kuukauden kuva kalenterissa oli kuva junaradasta, tämän kuukauden on koski voimakkaine tappavine pyörteineen. Kalenteri on kirjavana deadlineista, en ole huolissani niistä. Olen vain surullinen, koska tiedän, että olen jo menettänyt tämän pelin, vaikka nuo deadlinit saisinkin tehtyä, viimevuoden on vieläkin tekemättä. Olen väsynyt ja nauran tyhjälle ilmalle. Kylmyys sen kuin jatkuu, se on syvällä luuytimissä, eikä edes rakkaani kyljen lämpö sitä voita.

Kapu on ollut jostakin syystä hieman nuhjuisen oloinen, sen silmät ovat kirkkaat, terävät, korvat puhtaat, se viipeltää täysin normaalisti, sen turkki kiiltää kuten satiineilla kuuluukiin, mutta jostakin syystä sen karva on jotenkin epätavallisen pörheän oloinen. Annoin sille vähän kissan ruokaa ja toivon, että se turkin pörheys korjaantuisi sillä.

Akarn

"I try to call but I don't know what to tell you
I leave a kiss on your answering machine
Oh, help me please, is there someone who can make me
Wake up from this dream?"

Spending my time - Roxette (https://www.youtube.com/watch?v=fWBk22geGyM)

sunnuntai, 23. syyskuu 2018

Todellinen katumus

Saavun kotia viikonloppureissun jälkeen, ystäväni synttäreiden. Rosa taapertaa vastaan innoissaan, häntä viskaten puolelta toiselle, kolmijalkaisena. Sen silmät loistavat, sen koko olemus julistaa rakkautta tätä maailmaa kohtaa, se katsoo suoraan minuun, silmät loistaen ja minä rutistun maan ja taivaan väliin. Rutistun ja murskaannun pieniksi palasiksi. Hetkeen en pysty tuntemaan mitään muuta kuin sen taivaan painon, näkö menee ja hengitys salpautuu. Palaan tähän hetkeen, koira pyörii jaloissani, kumarrun tervehtimään sitä ja yritän saada hengitystäni kulkemaan. Se on aivan innoissaan. Se tepsuttaa paikoillaan, kähisee nauruaan, ja sen häntä pyörii rupellina ympyrää. Kissa tulee vastaan mäykyen, kosketan sen pehmeään turkkia, kuljetan käsiä sen korvien yli. Rosa tunkee väliin, sen häntä läppäsee Mäykiä kuonolle. Mäyki hyppää kauemmas ja turvallisen matkan päähän tuosta pyörivästä rupellista. Vanhemmat tervehtivät minua olohuoneesta, kiskoudun nyt todella takaisin tästä hetkestä. Pystyn taas hengitämään ja puhumaan. Kerron miten reissu meni ja juttelemme niitä näitä, kevyttä asiaa. Unohdan pieneksi hetkeksi koiran, mutta sitten näen taas sen varovan jalkaansa, kävelevän varpaillaan. Yritän saada selvitettyä kumpaa se varoo leikattua vai leikkaamatonta. Päädyn leikkaamattomaan, sydäntä puristaa, olo on kireä, hymyilen vanhemmilleni. Aika kuluu, huomaan Rosan korvan punoittavan lievästi. Äiti kysyy niistä aikaisemmin mainitsemistani korvatipoista, joita olin kovasti viimeksi kehunut. Vetramilin-korvatipoista. Sanon, että itse ostin niitä eläinlääkäriltä, mutta luulen, että Mustista ja Mirristä tai ehkä apteekista voisi niitä löytyä. Oloni muuttuu entisestään kireämmäksi. Totean sitten, että minulla on niitä korvatippoja kaapissani, mutta mietin samalla kuinka nopeasti voisin ne tuoda ja kireys kasvaa. Viikko on helvetin pitkä aika odottaa ja antaa alkavan tulehduksen muhia. Äiti mainitsee siitä, että voi käydä maanantaina pyörällä hakemassa niitä keskustasta, helpotun hiukan. Lopulta kuitenkin sovimme, että lähetän ne lääkkeet toisen veljeni matkassa kotia maanantaina. Yritän varovaisesti nostaa tuota koiran jalkaa puheeksi.Se ei oikein ota tuulta alleen. Annan olla.

Tosiasia on, että itse en pysty sitä enää hoitamaan, en vain pysty. Vanhemmat sen hoidon joutuisivat maksamaan. Ja, silloin kun kävin röntgenissä tuon koiran kanssa he lupautuivat sen tekemään. Silloin niistä röntgenistä löytyi osittain revennyt ristiside ja löysyyttä nivelessä, mutta koska Rosa käveli silloin vielä suhteellisen hyvin kumallakin jalalla, eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että tarkkaillaan ja annetaan sen toisen, leikatun, jalan parantua rauhassa ja jos tilanne pahenee niin silloin leikataan. Nyt on aikaa kulunut ja tilanne huonompi. Oikeastaan tämä on se syy miksi Rosan vein vanhemmilleni ja miksi kissa seurasi perässä. En todellakaan halunnut rasittaa sitä koiran ristisidettä portaissa hyppimisillä. Sen näki liiankin selvästi, kuinka paljon takapakkia jalan parantumisessa tuli, kun se hissi päätti olla toimimatta. Eikä koiraa voi pitää koko päivää sisällä odottamassa, että milloin talonmies päättää käydä sen hissin taas laittamassa kuntoon. Yritin aluksi pitää kissan itselläni, mutta Rosalle tuli ylättäen puun takaa eroahdistusta, ja Misukin alkoi mouruamaan ja kulkemaan levottomasti ympäri kämppää. Kummankin outo käytös loppui kuin seinään viedessäni kissankin vanhemmilleni. Ja minä jäin yksin Kapun kanssa tähän kämppään.

Pistän kännykän laturiin ja saan siihen pientä eloa aikaan. Olen saanut muutaman viestin kaveriltani ja kuningaaltani, vastailen niihin. Olen levoton, syön jotakin, käyn entisessä huoneessani kuuntelemassa musiikkia, sieltä huomaa merkit poissaolostani ja mutta myös merkit aikaisemmasta elämästäni. Palaan takaisin alakertaan, mutta yhtäkkiä meinaan taas tukehtua tähän elämään. Karkaan takaisin ylös, kyyneleet valuvat pitkin poskia, tunnen kivun, tunnen tuskan, näen umpikujan. Saan itseni rauhoittumaan, palaan takaisin alas, yritän nyt kovemmin ottaa tuota koiran jalkaa puheeksi. Tälläkertaa onnistun, keskustelun aikana vanhemmat kysyvät, että mitä minä haluan tehdä. Minä haluan, että tuo koira leikataan, minä haluan, että tuo koira pystyy taas juoksemaan, minä halua, että tämä olisi jo ohi, mutta vastaa, että en tiedä. Ilmassa on aavistus koiran lopettamisesta, mutta kukaan ei ota sitä puheeksi, kukaan ei halua mainita edes sitä. Asiaa sivutaan lievästi. Lopulta saamme sovittua, että soitan eläinlääkärille tämän viikon aikana ja kysyn hänen mielipidettä tästä tilanteesta. Olen kireä ja levoton. Vähän ajan päästä päätän lähteä takaisin kämpilleni. Ja ensimmäistä kertaa kadun tätä koiraa, ensimmäistä kertaa toivon, etten olisi koskaan nähnyt sen kuvaa netissä, kuvaa, jonka pystyn maalaamaan silmieni eteen tarkalleen yksityiskohtineen aivan milloin tahansa. Kuvan, jota esittelin kaverilleni leikillä, että tämän minä haluan ja jotenkin siitä tuli totta. Kuvan, jossa rakastuin Rosan pikkuruisiin kynsiin ja rakastan niitä edelleenkin. Ensimmäistä kertaa toivon, etten koskaan olisi halunnut koiraa, ensimmäistä kertaa toivon, että Rosa olisi jonkun muun koira, jonkun muun koira, joka olisi pystynyt pitämään sen painon kurissa, jonkun muun joka olisi tämänkin osannut tehdä oikein. Ensimmäistä kertaa toivon, että voisin perua kaikki yhteiset hetket, lukemattomat reissut, jokaisen hetken jolloin se on saanut minut nauramaan, jokaisen ilon pilkahduksen, jotta saisin sen taas terveeksi ja juoksemaan. Jotta saisin sen juoksemaan.

Kotimatkan kämpilleni itken ja huudan. Huudan tuskaani, huudan sydämestäni. Katselen vastaan tulevia autoja sillä silmällä. Olen niin ennenkin tehnyt. Pakotan itseni muistamaan, että toisen ratin takana voi olla joku joka oikeasti haluaa elää. Mietin ojan penkkoja, mutta en käännä rattia. Loppumatkasta ikettyäni kyyneleeni minua palelee luuytimiä myöten, tärisen ratissa. Olen vaarallinen muille ja itselleni. Tiedän sen. Kämpillä Kapu tulee katsomaan terraarionsa nurkkaan, että kuka tuli paikalle. Sivelen sen kylkeä kevyesti sormellani, annan juustopalasen, lisään jyviä, vaihdan veden ja tiedän, että huomenna suoritan taas.

Rosa%2Censimm%C3%A4inen%20kuva%20By.%20S

Akarn

(https://www.youtube.com/watch?v=-uPN0cr0QDo&list=RD-uPN0cr0QDo&start_radio=1)

sunnuntai, 16. syyskuu 2018

Loppumaton särky

Kipu, kipu, kipu. Miksi tämä särky ei mene pois?

Tämä kipu jatkuu ja jatkuu, painaa menemään päivästä toiseen, tunnista seuraavaan, minuutista jokaiseen sekuntiin. Se kulkee vierelläni uskollisemmin, kuin oma varjoni. Varjoani en pysty näkemään pimeässä, yksinään suihkussa, kylmän ja kuuman veden pyörteiden keskellä, tämän kivun näen, tunnen. Pelkään, että sen kestävyys on omaa kuntoani parempi. En pysty voittamaan sitä, en saa sitä pois, en saa sitä loppumaan.

Kuljen tunneilla, teen läksyt, osallistun ryhmätöihin, teen rästejä aikataulutuksen mukaisesti, pitäisi tehdä-lista on tyhjä, suoritan, suoritan ja suoritan. Juoksen, juoksen kovempaa ja pidemmälle kuin koskaan, juoksen, vaikka jalat ovat jumissa ja varpaissa rakot, vaikka jokainen askel tuottaa erillaista tuskaa. Juoksen. Tämä kipu on kuitenkin sellaista, jota hallitsen. Voin päättää otanko seuraavat askeleet vai en. Juoksen, tuudittaudun liikkeen turvaan ja toistuvuuteen. Näen yöllisen maiseman, valojen leikin, yökkösten tanssin, sateen kimaltelun puiden oksilla, hengityksestä voi havaita jo aavistuksen höyryä, osan kaunista talvea.

Palaan tunneille, istun kuuntelemassa ohjeita vasikoiden kasvatuksesta. Mietin unelmaani, yhdistän tunnit ja sen. Leikin ajatuksilla ja tiedän, että unelma on kaunis, mutta totuus ei. Särky jatkuu. Menen tanssitunnille, pyörin ja katselen omaa kehoani suuresta peilistä. Näen liikkeiden kömpelyyden ja aavistuksen, pienen lupauksen tulevasta eleganssista. Puen ja lähden maailmalle, vastaan tulee bassetin pentu. Se viipettää menemään ylisuurten tassujensa ja heiluvien korviensa kanssa, tahtoo tulla luokseni. Se näkee minut. Joku näkee minut. Suurilla, punaisilla, surullisilla silmillään.

Kulman takana näkyy kaksi novascotiannoutajaa, niitä pitempi raajaisempia, enemmän metsästyskoiran tyyppisiä. Särkee. Särkee. Teen ruokaa, pilkon vihanneksia, mietin maailman resursseja, mietin kuinka kallis olenkaan, omaa arvoani. Liian kallis, liian hyödytön. Päädyn preludien jälkeen yhdeksi yöksi mieheni, kuninkaani, viereen, kainaloon nukkumaan. Särky luovuttaa hetkeksi. Se jää kohteliaasti odottamaan ulko-oven toiselle puolelle, yön hiipumista ja katoamista. Valvon käytännössä koko yön, kuuntelen silmät kiinni taustan ääniä, elokuvan hiljaista suhinaa, ihmisten puhetta, kuninkaani hengitystä. Olen rauhallinen, kosketus on kevyt, ei tungetteleva. Puolilta päivin hiivin pois, tervehdin särkyä ja jatkan suorittamistani. Menen kouluun, ihastelen kaukana lentävää dronea, jättimäistä kärpästä. Löydän agility radan, mutta tiedän, että minulla ei ole sinne enää asiaa. Rosa, Misu ja Kapu, luulen, että he jäävät minun ensimmäisiksi ja viimeisiksini. Näen kyllä ilmoituksia kotia vailla olevista ja mietin (Paleface, Lotta ja Lenny), mutta, enhän minä saanut edes huolehdittua loppuun asti noista omistani.

Olen jo pitkään katsonut silmiäni peilistä ja näen kuinka niistä on jo valo sammunut. Tiedän omaavani resting bitch-naaman, veljeni on maininnut siitä hyvin monta kertaa, mutta olen viime aikoina ruvennut miettimään, onko se oikeasti minun luontainen asentoni, vai näkyykö se jatkuva kipu ja pelko. Millainen olo muilla on, jotka kärsivät samasta ongelmasta? Mikä on heidän "normaalinsa", koska tiedän, että minun normaalini on, että olen vähintääkin stressaantunut tai peloissani.

Perheeni yrittää tekohengittää minua, isäni tekee kaikkensa pitääkseni minut jaloillani, veljeni jaksaa "nalkutttaa" ihmissuhdevajauksestani. Joskus, se terapia täti, joku niistä miljoonista, jonka eteen minut potkittiin silloin sen yhden päivän aikana, sen yhden päivän aikana, jolloin kaikki olivat muka niin hirveän kauhuissaan voinnistani (löysivät naarmuni) ja seuraavana päivänä kaikki olikin taas kunnossa ja minä opin piiloutumaan paremmin, sen yhden päivän farssi ja show, kunnes olin taas osa ilmaa, sanoikin, että sinun isäsi rakastaa sinua todella. Pakko myöntää, että sen on oltava totta. Miksi muuten hän olisi hakenut minut kesken tärkeän kokouksen koulusta, jouksuttanut ympäri raahen ja oulun sairaaloita, vaikkakin vain tuon yhden päivän, miksi muuten hän yrittäisi saada minua avautumaan, ollessaan pikkuisen päissään, miksi hän korjaisi pyöräni, miksi muuten hän katsoisi minua noilla tuskan täytteisillä silmillään tai hakisi pois kotia neljältä aamuyön reissujen jälkeen.

Äitini vain tuumasi, sen kauniin farssi päivän jälkeen, että olisi vain jäänyt sinne. En pysty vieläkään ajattelemaan sitä itkemättä, ja en ole koskaan elämässäni itkenyt niin kovaa ja paljon kuin silloin, en edes tämän viimekertaisen kaveri seikkailuni jälkeen. Se oli kuin ryöppyävä vesiputous, mutta tiedän, että äidilläni on tapana päästellä tarkoittamattaan sammakoita suustaan, mutta ei se vähennä kipua. Hänellä on tuskansa, hänellä on ongelmansa oman äitinsä kanssa.

Tästä päästääkin siihen, että olen aina sanonut, etten koskaan halua lapsia. Suurin syyni on aina ollut se, että olen varma siitä, että tulen vihaamaan niitä sydämeni pohjasta, varsinkin, jos pentuni sattuisi olemaan tyttö. Perustelen tätä sillä, että tunnen vaistomaista vihaa ja inhoa lapsia kohtaan, jotka muistuttavat minua ulkonäöltään olessani niiden kanssa saman ikäinen. Minua järkyttää itseänikin kuinka voimakasta ja spontaania tuo viha on. Poikalapsi saattaisi mennä, se olisi tarpeeksi erilainen, mutta totuus on, että äidit ja tyttäret muistuttavat lähes aina toisiaan. Se olisi hirveintä mitä uuden ihmisen alulle voisi tehdä, pienelle käärölle, joka ei ole hengittänyt maailman ilmaa edes vuottakaan, pistää se tuntemaan pohjattoman rakkauden sijasta puhdasta vihaa, omalta äidiltään. Kuvittele se ja tunne suruni. Sitä vain ei voi tehdä, ei edes ottaa riskiä. Olen miettinyt joskus, että onko näin sattunut minunkin kohdallani? Olen kopio äidistäni, ja moni on sen sanonutkin.

Ukkini on joskus sanonut minulle, että sitten kun saat omia lapsia, älä siirrä niihin tätä vihaa eteenpäin. En silloin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, enkä koskaan pystynyt kysymään. Nyt minulla on aavistus siitä.

Sitten sain tämän taudin, kolmannen ja sinetöivän syyn olla hankkimatta omia pentuja. Tällä taudilla on 10% vaara periytyä, joten minulla ei ole tarjolla perinnöksi mitään muuta kuin kipua, surua ja tuskaa. Joten oma käärö jääköön kaukaiseksi ja ikuiseksi unelmaksi, tämäkin saa minut surulliseksi nykyään, vaikka aiemmin silläkään ei ollut mitään merkitystä.

Akarn

Schiller ft. Nadia Ali- Try (https://www.youtube.com/watch?v=sjNIRjS_RjA&list=RDmLxYzju_G88&index=3)

tiistai, 4. syyskuu 2018

Salin jälkeen

Tiedätkö sen tunteen, kun olet kuntopiirin tai pitkän lenkin jälkeen seuraavana päivänä niin jumissa ja niin kipeä, että kaikki liikkuminenkin sattuu. Ne arvokkaat hetket kovan suorituksen jälkeisinä päivinä, kun et kunnolla pysty edes suoraan kävelemään. Jos vaihdat sen fyysinen kivun henkiseen, olet samassa tilassa kanssani. Minuun sattuu, vain vähän, mutta ärsyttävästi. Kaikkialle, rintaan. Olen tyyni, liian tyyni, niin tyyni. Maailma on outo ja kirkas. Väsyttää. Menen kouluun, suoritan taas, lähetän kelalle selvitykset, autan kaveria, yritän ainakin, mutta en ole enää mukana ollenkaan. Joku rutistaa sydäntäni, rintakehää. Tasaisella tavalla, kuin yrittäen tukahduttaa lyönnit. En ole surullinen, en ole vihainen, en ole onneton. Ilman tuota painetta, kipua, olisin varmaankin euforinen.

En tiedä kuinka kauan tätä meinaan jaksaa, takana on kaksi-kolme päivää ja olen väsynyt. Se ei irrota. Tämä paine tulee uniin, ei lähde yöllä, ei jätä rauhaan. Katselen maailmaa silmät suurina, se on kirkas. Tiedän, että joku meni viime kerralla yli. En vain oikein osaa laittaa sormea siihen, että mikä. Jokin muuttui, ja tuntuu, ettei mitenkään kovin hyvään suuntaan. Suurin muutos on, että ei ole minkäänlaista tarvetta satuttaa itseäni, katselen peilistä omia kasvojani, enkä vihaa niitä. Näen tuntemattoman, en ole koskaan ennen nähnyt noita kasvoja. Kirjoitan tuntemattoman käsillä, menen tuntemattoman tunneille. Tanssin tuntemattoman keholla, ainoa mitä tunnistan tästä kehosta on nuo arvet koivessa. Nuo arvet, joista olen kieroutuneella tavalla ylpeä. Nuo arvet, jotka kertovat, että minulla oli koira, jota rakastin, minulla on hiiri, jota puolustin, minulla oli kissa. Minulla oli elämä, josta en pitänyt. Nyt elän, jonkun toisen elämää.

Ja minua väsyttää.

Akarn