lauantai, 8. helmikuu 2020

Voin kuulla ukkosen kaukaa

Haluan takaisin siihen aikaan, kun laumaani kuului vain kolme. Haluan tuon miehen ulos kämpästäni. Haluan, että Kapu hengittäisi jälleen. Haluan istua hiljaisuudessa. Haluan olla säikähtämättä, joka kerta kun ulko-ovi aukeaa. Haluan, että tämä läävä pysyisi edes sen päivän siistinä. Haluan löytää tavarani sieltä minne ne laitoin. Haluan olla yksin. Ja kuinka tämän ilmoitan muille? Olemalla täysi kusipää ja repimällä ihoani rikki.

Oloni on jo niin paha, ihoni niin kireä, että jouduin tämän kuukauden alussa maanantaina käymään akuutissa paikkailemassa itseäni kasaan ammattilaisen toimesta. 3 haavaa, kaksi liimausta ja yhdeksän tikkiä. Yhdeksän helvetin tikkiä. Niitä haavoja olen nyt paranellut parhaani mukaan ja koittanut pitää näppini irti ihostani. Miksi se on niin vaikeaa? Ei se ole ollut koskaan näin vaikeaa. Täysin puhtain paperein en ole sevinnyt. Naarmuja tulee, hampaan jälkiä ilmestyy, eikä kukaan tiedä. Vielä. Vanhemmat, kaverit, kaikki joiden pitäisi tietää. Ja olen iloinen siitä. Olen iloinen, että en lähettänyt viestiä, jonka kirjoitin jo valmiiksi, koska kohta saan itse monta viestiä siitä kuinka paskasti heillä menee, enkä halua lisätä heidän taakkaansa enempää.

Mies näkee haavat. Ei sellaista tikkikasaa piiloteta noin vain samassa kämpässä asuvalta. Ei minun ollut tarkoitusta vetää niin syvälle. Kaikki vain pimeni. Yllätyin itsekkin veren määrästä. Enkä ymmärrä miten haavoja oli kolme. Vedin vain kerran. Vannon.

Osuin laskimoon. Se raudan haju, siivotessani lattiaa sairaala käynnin jälkeen, pystyin maistamaan sen. Sain psykologille ajan kolmen viikon päähän. Melkein mokasin senkin. En pysty puhumaan. Puhun alienien kieltä. Enkä osaa ilmaista itseäni ääneen. Oikein, niin, että joku oikeasti ymmärtäisi. Minulla on oikeasti hätä. En pärjää itseni kanssa.

Olen ansassa ilman ansaa josta päästä pois. Olen paska ihminen. Tuntuu etten osaa mitään, ja silti tuntuu, että saan tehdä koulussa kaiken. Aivan sama, vaikka keskiarvoni on yli neljä (Arvosteluasteikko1-5). Saan kurseista 5:sia. Tuntuu silti etten osaa mitään. En saa korkeista arvosanoista mitään iloa, mutta vihaan itseäni kun saan 4. Luuseri. Enkä ymmärrä miksi.

Vihaan päätöksen tekoa, koska en voi voittaa. Minulla on kaksi vaihtoehtoa ja vain yksi paskanen loppu. Voin tehdä asiat niin kuin muut minun haluavan tekevän, jolloin olen katkera siitä etten tehnyt asioita niin kuin oikeasti haluan tehdä. Tai voin tehdä asian niin kuin haluan ja voin rypeä syylisyydessä siitä etten tehnyt asioita niin kuin minun halutaan tekevän. Enemmän tai vähemmän, aina tuntuu pahalta.

Olen myös täysin kusipää tuota miestä kohtaan. Käyttäydyn täysin ääliömäisesti. Haluan erota, haluan kertoa, että juttu on minun osaltani ohi. Ja sitten mies kertoo rakastavansa minua, tuo lahjoja, kertoo, että olen parasta mitä hänelle on sattunut. Sanat kuolevat kurkkuuni, sinkoilevat kallossani, enkä pysty edes kähisemään niitä ulos. Voin huonosti. Tuon sen esiin teoillani, annan kylmää olkapäätä, nukun yksin, pyrin eristäytymään, karkailen, enkä kerro minne menen. 

Tyhmähän minä olen, jo pelkästään sen takia kun toistan samaa kaavaa ja odotan eri lopputulosta. Kaikkien kanssa.

Ja Kapu on kuollut.

Screenshot_20191026-111339_WhatsApp.jpg




torstai, 4. huhtikuu 2019

Pieni, myrkyllinen ja huono ihminen

Wodkah - The Last Butterfly (https://www.youtube.com/watch?v=ZTrrc6Ni5eM&list=RDZTrrc6Ni5eM&start_radio=1)

Satutin taas ihmisiä, Satutan ihmisiä pelkästään olemalla läsnä. Nykyinen suhdekin on vain tragedia odottamassa. Mies on vaihtunut. Kävelin edellisestä suhteesta ulos, koska se alkoi käymään enemmän kipeää, kuin mitä se väkisin kompurointi ja odottaminen antoi minulle. Ensimmäistä kertaa päätöksen teki pää. Aina ennen olen kuunellut sydäntä, joka sanoo kaikille ei, enemmän tai vähemmän. Tämä oli erilainen mies, erillainen tapaus. Olin tosissani mukana, ja kaipaan häntä vieläkin. Tuntuu kuin petäisin nykyistäni ajatustasolla, koko ajan. Kaunis tragedia.

On se nykyinenkin erilainen, kuin kukaan muu aikaisemmista. Pää ja sydän ovat kumpikin hijaa. Kumpikaan ei sano kyllää, eikä eitä. Odotan ja suren ajatusmaailmaani. En etsi edelistä ihmistä enää ruokalasta, en ole yli kuukauteen keskustellut hänen kansaan, enkä kyttää enää milloin hän on ollut viimeksi paikalla sosiaalisissa medioissa. Erosimme ystävinä tai ainakin ilman suurempaa tappelua ja kiistaa. Totesimme vain yhdessä, että päämme kemiat eivät vastaa toisiaan. Tahdon enemmän, kuin hän on valmis ja halukas antamaan minulle. Enkä minä voinut tarjota hänelle tarpeeksi sitä mitä hän kaipaa. Kuljen jo toisen kanssa, mutta silti hän tunkee mieleeni itsepintaisen tasaisesti, todellisuutta kauniimpana kuvana.

Viime yönä nykyinen kumppanini sanoi rakastavansa minua, ja ettei luovu minusta koskaan. Olin jo melkein unessa, aivot solmussa. Tajusin kuitekin mitä hän sanoi. Mitä se tarkoittaa. Rakastaa minua. Kuinka hän voisikaan muuta. Hän ei ole nähnyt minusta kuin sen kauniin kuvan. Sen puolen, johon on helppo rakastua. Kaikki luurangot ovat vielä kaapissa odottamassa.

Nyt on keskiyö, takana kolmen tunnin lenkki, sukat märkinä ja varpaat jäässä. Minusta tuntuu, että kaikki lahoaa käsiin. Kännykästä alusvaateista kenkiin. Uusin niitä, tavaroita ja esineitä, sitä tahtiin, kun on pakko. Kapun juomapullo halkeaa, talvitakin vetoketjut hajoavat, lautaset pirstoutuvat lattiaan, tuolin kiinikkeet antavat periksi. Pikkuhiljaa kaikki antaa periksi, samoin kuin elämäni kiinikkeet.

Olen saanut koulussa ryhmäni taas kiinni. Olen taas kunnollinen kansalainen ja ansaitsen opintotukeni samoin perustein kuin kaikki muutkin. En vetoa ongelmaan, sairauteen tai epäonnisiin tapahtumiin. Mietin eilen ja toissapäivänä mikä on Oulun korkein rakennus. Olisin halunnut kiivetä sinne. Katsella maisemaa.

Kävelin jalkani verille uusilla talvikengilläni. Veri tuli valkoisista toppakengistä läpi. Olen jo niin tottunut kipuun, etten taida oikeastaan enää välittää siitä. Kantapääni ovat edelleen auki. Kävely sattuu, mutta tarpeeksi pitkän ajan kuluttua se kipu laantuu kutinaksi ja lopulta häipyy pois. Olen ollut taas flunssassa pari viikkoa ja sen saman ajan syömättä lääkkeitä. Tänään oli pakko jatkaa lääkkeiden syöntiä, kalvaa taas liikaa mahasta. Hidas tapa kuolla pois.

Tiedän herääväni huomenna taas. Minulla on vahva sydän, joka tekee mitä haluaa. Keuhkot, jotka potkivat vastaan yrittäessäni pidättää hengitystä liian kauaa. Minulla on väsynyt katse, luovuttanut mieli ja monta tehtävää, jotka ovat tärkeitä, niin kauan kunnes saan ne tehtyä. Arvottomia heti sen jälkeen.

Akarn

Mighael Ortega - Broken hearts (https://www.youtube.com/watch?v=epMOLn5Axw0&list=RDZTrrc6Ni5eM&index=2)

tiistai, 16. lokakuu 2018

Joka kerta

Kapun turkki on korjaantunut entiselleen. Olen syöttänyt sille tämän viikon kuivattuja jauhomadontoukkia. Vaihdoin myös sen ruuan takaisin LilZoon siemensekoitukseksi. Jostakin syystä tuo Mustin ja Mirrin sekoitus tuntuu lihottavan ihan älyttömästi (varmaan puristettua maissia liikaa) ja jos annan sitä vähemmän kuin normaalisti Kapu tuntuu jäävän nälkäiseksi, myös tuo valkuaisen saanti näyttää takkuavan siitä (turkki). Hiiren aika on ihan älyttömän nopea. Vaikutukset näkyvät jo seuraavana päivänä. Olen myös huomannut, kuinka viikonloput vaikuttavat meidän suhteeseemme. Kapu on aina viikonlopun jälkeen, jolloin en ole päässyt käsittelemään häntä normaalisti, etäisempi kuin ennen. Suhde korjaantuu nopeasti ja pian se taas kiehnää kanssani kuin aikaisemminkin, mutta se on jännä huomata kuinka se vaikuttaa. Se on kuin tanssi, kaksi askelta eteenpäin, yksi taakse, kaksi eteen. Tätä askelta taakse ei tule, jos olen kotona, vaikka en ottaisikaan häntä juoksemaan lattialle tai sängylleni ollenkaan. Se on jännä, ihan kuin se murjottaisi. Olisi niin kiva pystyä hankkimaan Kapulle kaveri, se on seurallinen pallo ja haluaisin sen pitävän elämästään, mutta, niin. Yksi ihastuttava piirre Kapussa on se, että kun nostan sen lattialle juoksemaan tai peittojen väliin seikkailemaan, ja kadotan sen näkyvistäni mielestäni liian pitkäksi aikaa, minun ei tarvitse sanoa muuta kuin, että missä on Kapu, mihin Kapu meni, ja se tulee näyttäytymään minulle. Ja kun sanon, että sielläkö on Kapu, niin se tietää, että tutkimusmatkailua voi jatkaa rauhassa. Se on oppinut lukemaan minua ja minun toiveitani paremmin kuin minä sen, ja sen pitäisi olla se tyhmempi osapuoli.

Katson Britey Spearsin - Everytime musiikkivideota. En tiedä miksi rupesin sitä yhtäkkiä katsomaan, se oli vain taustahälyä, mutta hetkeen en voikkaan katsoa mitään muuta. Veri, unohdus, lapsi. Tunteet risteilevät mielessä. Voi kuinka haluaisinkaan sukeltaa jäihin. Antautua niiden tuhansien neulojen ja puukkojen  pirstottavaksi. Niin kuin Jack varoitti Rosea Titanicissa, älä hyppää, se on kuin tuhansia puukkoa iskisi ihoosi. Näen yhdet kasvot mielessä, ja tiedän, että hän on se syy miksi vielä istun tässä, miksi suoritan tätä koulua, miksi asun vielä tässä talossa. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta niin se vain on. Hän antaa minulle voimaa, ja näen hänen silmänsä. Talven silmät.

Jäin auton alle tuossa pari viikkoa sitten. Osittain omaa syytäni ja osittain autoilijan syytä. Minulle oli vihreä valo, mutta, jos olisin ollut tarkkaavaisempi ja jarrut kunnossa, mitään törmäystä ei olisi koskaan tullut. Päädyin törmäyksen seurauksena pyörimään asfaltille, ja sain kolauksen kuplaani. Ehdin vain todeta, etta jaahas, seuraavaksi jo lensinkin. Mutta se mikä minua kolautti, ei ollut se törmäys, vaan se tosiasia, että totesin vain jaahas, nyt mennään. Ei pelkoa, vain kylmää tyydytystä. Ja ei mitään. Lensin, ei haavoja, ei rikkoutunutta pyörää, ei mitään. En tiedä mikä minua suojelee, mikä ei anna minun mennä. Tämä ei ole todellakaan ensimmäinen kerta kun näin käy. Menetin pyörivään rupelliin hattuni, mutta en päänahkaani. Turveseinän romahtaessa ainut kohta mikä ei romahtanut oli se minkä alla seisoin. Enkä käsitä, mikä minua suojelee ja miksi. 

Hän väistää katsettani hyvin itsepintaisesti. Tuijotan ja ihmettelen. Miten jään silmät voivat olla niin lämpimät. Tilasin hänelle lahjan, mutta en tiedä tulenko sitä koskaan hänelle antamaan. Jos en, niin ainakin minulla on jotakin muistuttamassa hänestä jatkossakin.

Istun auton ratissa punaisissa liikennevaloissa tankotanssituntien jälkeen. Olen hakemassa itselleni ruokaa ja ajattelin samalla etsiä laktoositonta suklaata seuraaviin bileisiin. Vastaantulijoiden valot häikäisevät. Heijastinkausi on alkanut. Huomaan yhtäkkiä olevani tyytyväinen, jään tutkimaan tätä tunnetta. Miten on mahdollista, että noin kaksi tuntia sitten olin valmis nylkemään itseni, kaksi tuntia sitten hajoitin takkini, koska minun oli saatava se pois päältäni ja vetoketju jumittui paikoilleen. Miten on mahdollista. Miksi halusin kaksi tuntia sitten tuhota itseni niin perusteellisesti. Mikä tässä välissä muuttui. Valot vaihtuvat, ajan kaupan parkkipaikalle. Minulla on vähän päälle puolituntia aikaa kiertää kaiken tarvittavan. Istun autossa ja ymmärrän miksi joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi joku voi haluta tappaa itsensä. Tässä tilassa se ei ole vaihtoehto, tässä tilassa se on kaukainen asia, vuoren takana piilossa. Se ei kuiskuttele korvaan ihania ja kipeitä valheita. Tuhansia syitä ja lauseita.

Sain kelalta luvan jatkaa opiskelua, sain kelalta luvan jatkaa loisimista. Minun tekee mieli valvoa tämä yö. Pystyisinkö sen tekemään. Tahdon kokeilla.

Akarn

Britney Spears - Everytime (https://www.youtube.com/watch?v=8YzabSdk7ZA)

tiistai, 2. lokakuu 2018

Help me, please

Hengitän, mutta en saa ilmaa. Vedän ilmaa sisään niin, että tunnen venytyksen keuhkoissa, kylkiluut laajenevat. En saa henkeä tarpeeksi. Päästän ahdistuneena ilmat pihalle. Olen koko päivän puhallellut, päästellyt puuskauksia ulos ja yrittänyt kähistä ilmateitä auki. En vain saa tarpeeksi ilmaa. En vain jaksa hengittää. En pysty.

Puhelin pärisee jatkuvalla syötöllä. Koulua ja kavereita, velvollisuuksia, kelaa, mutta ei sitä mitä oikeasti odotan. Odotan, vaikka viestittelimmekin eilen reippaasti yli puolenyön. Rakastuneena voisi olla kivaakin, jos en jatkuvasti miettisi keinoa lopettaa tätä kaikkea, luovuttaa ja polttaa kaiken pois. Jos en, viipeltävien perhosten lomassa, muistaisi kuinka arvoton olen. Taisin joskus väittää, että hän tietää minusta enemmän kuin kukaan muu, mutta ei hänkää tiedä kaikkea ja eikä hänen tarvitsekkaan. Tämä kuorma on minun ja vain minun.

Eilen taistelin psykoosin rajoilla, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä. Nämä rajat alkavat hämärtyä. Leijun ilmassa, napsahdan hetkeksi takaisin, pystyn katselemaan itseäni ulkopuolelta. Seuraan sivusta tätä suorittamista, raksin kalenterista päiviä pois. Hymähdän sille, että viime kuukauden kuva kalenterissa oli kuva junaradasta, tämän kuukauden on koski voimakkaine tappavine pyörteineen. Kalenteri on kirjavana deadlineista, en ole huolissani niistä. Olen vain surullinen, koska tiedän, että olen jo menettänyt tämän pelin, vaikka nuo deadlinit saisinkin tehtyä, viimevuoden on vieläkin tekemättä. Olen väsynyt ja nauran tyhjälle ilmalle. Kylmyys sen kuin jatkuu, se on syvällä luuytimissä, eikä edes rakkaani kyljen lämpö sitä voita.

Kapu on ollut jostakin syystä hieman nuhjuisen oloinen, sen silmät ovat kirkkaat, terävät, korvat puhtaat, se viipeltää täysin normaalisti, sen turkki kiiltää kuten satiineilla kuuluukiin, mutta jostakin syystä sen karva on jotenkin epätavallisen pörheän oloinen. Annoin sille vähän kissan ruokaa ja toivon, että se turkin pörheys korjaantuisi sillä.

Akarn

"I try to call but I don't know what to tell you
I leave a kiss on your answering machine
Oh, help me please, is there someone who can make me
Wake up from this dream?"

Spending my time - Roxette (https://www.youtube.com/watch?v=fWBk22geGyM)

sunnuntai, 23. syyskuu 2018

Todellinen katumus

Saavun kotia viikonloppureissun jälkeen, ystäväni synttäreiden. Rosa taapertaa vastaan innoissaan, häntä viskaten puolelta toiselle, kolmijalkaisena. Sen silmät loistavat, sen koko olemus julistaa rakkautta tätä maailmaa kohtaa, se katsoo suoraan minuun, silmät loistaen ja minä rutistun maan ja taivaan väliin. Rutistun ja murskaannun pieniksi palasiksi. Hetkeen en pysty tuntemaan mitään muuta kuin sen taivaan painon, näkö menee ja hengitys salpautuu. Palaan tähän hetkeen, koira pyörii jaloissani, kumarrun tervehtimään sitä ja yritän saada hengitystäni kulkemaan. Se on aivan innoissaan. Se tepsuttaa paikoillaan, kähisee nauruaan, ja sen häntä pyörii rupellina ympyrää. Kissa tulee vastaan mäykyen, kosketan sen pehmeään turkkia, kuljetan käsiä sen korvien yli. Rosa tunkee väliin, sen häntä läppäsee Mäykiä kuonolle. Mäyki hyppää kauemmas ja turvallisen matkan päähän tuosta pyörivästä rupellista. Vanhemmat tervehtivät minua olohuoneesta, kiskoudun nyt todella takaisin tästä hetkestä. Pystyn taas hengitämään ja puhumaan. Kerron miten reissu meni ja juttelemme niitä näitä, kevyttä asiaa. Unohdan pieneksi hetkeksi koiran, mutta sitten näen taas sen varovan jalkaansa, kävelevän varpaillaan. Yritän saada selvitettyä kumpaa se varoo leikattua vai leikkaamatonta. Päädyn leikkaamattomaan, sydäntä puristaa, olo on kireä, hymyilen vanhemmilleni. Aika kuluu, huomaan Rosan korvan punoittavan lievästi. Äiti kysyy niistä aikaisemmin mainitsemistani korvatipoista, joita olin kovasti viimeksi kehunut. Vetramilin-korvatipoista. Sanon, että itse ostin niitä eläinlääkäriltä, mutta luulen, että Mustista ja Mirristä tai ehkä apteekista voisi niitä löytyä. Oloni muuttuu entisestään kireämmäksi. Totean sitten, että minulla on niitä korvatippoja kaapissani, mutta mietin samalla kuinka nopeasti voisin ne tuoda ja kireys kasvaa. Viikko on helvetin pitkä aika odottaa ja antaa alkavan tulehduksen muhia. Äiti mainitsee siitä, että voi käydä maanantaina pyörällä hakemassa niitä keskustasta, helpotun hiukan. Lopulta kuitenkin sovimme, että lähetän ne lääkkeet toisen veljeni matkassa kotia maanantaina. Yritän varovaisesti nostaa tuota koiran jalkaa puheeksi.Se ei oikein ota tuulta alleen. Annan olla.

Tosiasia on, että itse en pysty sitä enää hoitamaan, en vain pysty. Vanhemmat sen hoidon joutuisivat maksamaan. Ja, silloin kun kävin röntgenissä tuon koiran kanssa he lupautuivat sen tekemään. Silloin niistä röntgenistä löytyi osittain revennyt ristiside ja löysyyttä nivelessä, mutta koska Rosa käveli silloin vielä suhteellisen hyvin kumallakin jalalla, eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että tarkkaillaan ja annetaan sen toisen, leikatun, jalan parantua rauhassa ja jos tilanne pahenee niin silloin leikataan. Nyt on aikaa kulunut ja tilanne huonompi. Oikeastaan tämä on se syy miksi Rosan vein vanhemmilleni ja miksi kissa seurasi perässä. En todellakaan halunnut rasittaa sitä koiran ristisidettä portaissa hyppimisillä. Sen näki liiankin selvästi, kuinka paljon takapakkia jalan parantumisessa tuli, kun se hissi päätti olla toimimatta. Eikä koiraa voi pitää koko päivää sisällä odottamassa, että milloin talonmies päättää käydä sen hissin taas laittamassa kuntoon. Yritin aluksi pitää kissan itselläni, mutta Rosalle tuli ylättäen puun takaa eroahdistusta, ja Misukin alkoi mouruamaan ja kulkemaan levottomasti ympäri kämppää. Kummankin outo käytös loppui kuin seinään viedessäni kissankin vanhemmilleni. Ja minä jäin yksin Kapun kanssa tähän kämppään.

Pistän kännykän laturiin ja saan siihen pientä eloa aikaan. Olen saanut muutaman viestin kaveriltani ja kuningaaltani, vastailen niihin. Olen levoton, syön jotakin, käyn entisessä huoneessani kuuntelemassa musiikkia, sieltä huomaa merkit poissaolostani ja mutta myös merkit aikaisemmasta elämästäni. Palaan takaisin alakertaan, mutta yhtäkkiä meinaan taas tukehtua tähän elämään. Karkaan takaisin ylös, kyyneleet valuvat pitkin poskia, tunnen kivun, tunnen tuskan, näen umpikujan. Saan itseni rauhoittumaan, palaan takaisin alas, yritän nyt kovemmin ottaa tuota koiran jalkaa puheeksi. Tälläkertaa onnistun, keskustelun aikana vanhemmat kysyvät, että mitä minä haluan tehdä. Minä haluan, että tuo koira leikataan, minä haluan, että tuo koira pystyy taas juoksemaan, minä halua, että tämä olisi jo ohi, mutta vastaa, että en tiedä. Ilmassa on aavistus koiran lopettamisesta, mutta kukaan ei ota sitä puheeksi, kukaan ei halua mainita edes sitä. Asiaa sivutaan lievästi. Lopulta saamme sovittua, että soitan eläinlääkärille tämän viikon aikana ja kysyn hänen mielipidettä tästä tilanteesta. Olen kireä ja levoton. Vähän ajan päästä päätän lähteä takaisin kämpilleni. Ja ensimmäistä kertaa kadun tätä koiraa, ensimmäistä kertaa toivon, etten olisi koskaan nähnyt sen kuvaa netissä, kuvaa, jonka pystyn maalaamaan silmieni eteen tarkalleen yksityiskohtineen aivan milloin tahansa. Kuvan, jota esittelin kaverilleni leikillä, että tämän minä haluan ja jotenkin siitä tuli totta. Kuvan, jossa rakastuin Rosan pikkuruisiin kynsiin ja rakastan niitä edelleenkin. Ensimmäistä kertaa toivon, etten koskaan olisi halunnut koiraa, ensimmäistä kertaa toivon, että Rosa olisi jonkun muun koira, jonkun muun koira, joka olisi pystynyt pitämään sen painon kurissa, jonkun muun joka olisi tämänkin osannut tehdä oikein. Ensimmäistä kertaa toivon, että voisin perua kaikki yhteiset hetket, lukemattomat reissut, jokaisen hetken jolloin se on saanut minut nauramaan, jokaisen ilon pilkahduksen, jotta saisin sen taas terveeksi ja juoksemaan. Jotta saisin sen juoksemaan.

Kotimatkan kämpilleni itken ja huudan. Huudan tuskaani, huudan sydämestäni. Katselen vastaan tulevia autoja sillä silmällä. Olen niin ennenkin tehnyt. Pakotan itseni muistamaan, että toisen ratin takana voi olla joku joka oikeasti haluaa elää. Mietin ojan penkkoja, mutta en käännä rattia. Loppumatkasta ikettyäni kyyneleeni minua palelee luuytimiä myöten, tärisen ratissa. Olen vaarallinen muille ja itselleni. Tiedän sen. Kämpillä Kapu tulee katsomaan terraarionsa nurkkaan, että kuka tuli paikalle. Sivelen sen kylkeä kevyesti sormellani, annan juustopalasen, lisään jyviä, vaihdan veden ja tiedän, että huomenna suoritan taas.

Rosa%2Censimm%C3%A4inen%20kuva%20By.%20S

Akarn

(https://www.youtube.com/watch?v=-uPN0cr0QDo&list=RD-uPN0cr0QDo&start_radio=1)