maanantai, 14. toukokuu 2018

Häiriintynyt

Tiedät että aika alkaa olla lopussa, kun et enää jaksa kiinnostua koiranpennuista, tai sitten tämä on vain sitä "kasvamista isoksi", mistä koulun terveydenhoitaja silloin nuorempana puhui. Kasvamista ja mielenkiinnon menettämistä asioihin joista ennen pidit ja rakastit saamatta mitään tilalle. En halua kasvaa, en todellakaan. En halua menettää kaikkea mielenkiintoani asioihin. En halua, mutta ei minulta sitä taideta kysyäkkään.

Pidin siitä, että pystyin innostumaan jokaisesta vastaan tulevasta kissasta, kiinostumaan kuoveista ja töyhtöhyypistä, aina vain uudestaan, nyt kävelen ohi ja olen hämmentynyt. Miksi minua ei kiinnosta, miksi en tunne iloa, miksi en yritä päästä mahdollisimman lähelle nähdäkseni jokaisen yksityiskohdan, miksi... Miksi minusta on tullut näin turta.

Käytiin ystävän kanssa baarissa, en saanut musiikista kiinni, en jaksanut meikata. Yritin todella saada otetta, mutta en päässyt siihen kiinni. En saanut sydäntäni värisemään, en päässyt vauhtiin, en pystynyt kiepsauttamaan näyttämöä ympäri. En jaksa hengittää. Vedän henkeä, pallea rentotuu, päästän ilman pihalle. Odotan uutta hengen vetoa, vedän sen hitaasti sisään ja päästän sen ulos. Väsyttää, suljen silmät. Pimeys on lohdullista, aivan liian lohdullista.

Läpsäisin tänään koiraa kuonolle. Rosa yritti vahingoittaa Kapua. Ja tässä tulos:

20180513_171450.jpg

Kamelin selkä taisi katketa. Olen niin väsynyt. Muistan miettineeni joskus, miten kukaan voi vetään niin syvälle, että siitä jää pysyvä jälki. Itse kun pystyin vain raapimaan pintaa, jättämään vain naarmuja. Nyt kävi toisin. Ei sinun tarvitse olla vahva tehdäksesi tämän. Sinun suojakerroksesi täytyy vain olla ensin rikki. Sen suojakerroksen, joka estää sinua puremasta ihon läpi, iskemästä liian lujaa mustelmien syntymiseksi.

Haluan jättää eläimet vanhemmille, minusta tuntuu, että he voivat siellä huomastavasti paremmin mitä minun kanssani. Minusta tuntuu siltä jatkuvasti. Saan viestin viimeisen baarireissun mieheltä. Haluaisi tavata vielä kerran, ennen kuin lähtee kohti kotipaikkaansa. Pyytää jäätelölle. Minä... en halua tavata. En halua kertoa omaa tarinaani, en missä opiskelen, miten vietin vappuni, mitä teen vapaa ajallani. En halua kertoa, koska se muistuttaa kuinka tyhjä olen ja kuinka paljon vihaankaan itseäni. Päivän valo sattuu silmiin, välttelen taas peilejä ja kaikkia heijastavia pintoja. En anna ruumiilleni armoa. Miten ikinä se pystyisikään parantamaan edellisiä vahingossa syntyneitä haavoja, taistella sairautta vastaan ja pitää yllä edes jonkinlaista tasapainoa, kun heitän sitä vastaan kokoajan tällaisia juttuja.

Isä soittaa isovanhemmille toivottaakseen hyvää äitienpäivää, en halua puhua heidän kanssaan, en halua, koska minulla ei ole mitään sanottavaa, enkä halua valehdella. Kaikki ei ole todellakaan hyvin, koulu ei mene todellakaan hyvin, mutta... se ei ole heidän huolensa. Kaikilla on omat ongelmansa, omat taakkansa. Kaikilla on paha olla ja olen alkanut miettimään, mitä jos tämä ei olekkaan poikkeavaa, mitä jos tämä onkin vain todellisuutta. Mitä jos tämä onkin normaalia.

Mummo pyytää käymään, sanoo minun olevan aina tervetullut käymään. En ole lähettänyt kortteja juhlapyhinä. En tänä vuonna. Lähetän äitienpäivä onnitteluviestin kaverini vanhemmalle vanhasta tavasta, hän pyytää käymään pitkästä aikaa. Ikävä kuulemma minua. Minun todellakin pitäisi käydä kylässä, ennen kuin... Niin ennen kuin. Luulin aina heidän lähtevän ennen minua, nyt en todellakaan ole enää varma. Piirrän, jokainen veto on nihkeä. Viivat eivät tule enää luonnostaan, sekään ei tunnu enää hauskalta. Saan viimeisteltyä lupaamani työn. Nopean ja sutaistun. Onneksi minulle ei makseta tästä. Katselen videolta tanssivia ihmisiä. Miestä tanssimassa napatanssia. (https://www.youtube.com/watch?v=ZCfxHe5Tfx0) Olen lumoutunut, entä jos itsekkin kokeilisin. Jes, niin. 

DSC05595.jpg

Tankotanssi ei jaksa enää kiinnostaa, laskettelu ei jaksa kiinnostaa, ratsastus nostaa hieman päätään, mutta saan taas epämukavan tunteen, en halua yrittää. Unelmointi on todellisuutta kivempaa.

Rihanna - Disturbia: 

https://www.youtube.com/watch?v=sTKY5GTQ1HQ

Akarn

sunnuntai, 22. huhtikuu 2018

Tarvitsen halin

Haluan, että joku pitää minusta kiinni. Kiilaan itseäni sohvaa vasten, kiedon peiton niin tiukasti ympärilleni kuin pystyn, rutistan kissaa tyynymeren keskellä. Sielua särkee, ja se jatkuu ja jatkuu. Tunnista toiseen, vuorokaudesta seuraavaan. Peiton viileys iholla, sohvan kovuus selkää vasten, tyynyjen pehmeys, kissan kehräys korvissa turruttaa särkyä, mutta ei poista sitä. Rosa ei suostu rutistettavaksi. Tämän on pakko olla yksinäisyyttä, tämän on pakko olla kaipausta.

Opin koko ajan uusia tunteita, uusia epämielyttäviä tunteita. Stressaan taas 24/7. Herra Crohn nostaa päätään. Kyljen tiiliskivi on palannut, märehdin taas ruokaani, hampaat ja kurkku kiittävät pika palautuksista. Ei ihmekkään, että tulehdusarvot pysyvät jatkuvasti 20 tienoilla, kun elimistössä on kokoajan hätätilanne päällä. Pääsin maanantaina ja tiistaina kouluun, keskiviikkona en enää, torstaina raahauduin paikan päälle, perjantaina karkasin aikaisemmin pois. Olen tippunut täysin ruotsin ja yrittäjyyden kursseilta. Matikan ja metsä-kurssin pystyn ehkä saamaan vielä jotenkin läpi. Pitäisi ilmoittautua uudelle lukuvuodelle. Odotan kauhulla kelan selvityksiä. Perjantaina otin vastaan töitä. Viikonloppu on mennyt navetassa. Sain helpon ja mukavan paikan, nautin pitkästä aikaa työstäni, aina stressin täytteisten vapaa-ajan hetkieni välissä. Tarvitsen rahaa, jotta voin ruokkia nuo elukat, tarvitsen rahaa maksaakseni vuokran, tarvitsen rahaa, jotta voin maksaa nämä miljoonat lekurilaskut, omat ja eläinten laskut... Loppua ei näy.

Rosan sai antibiootit. Jalan turvotus lääkärin mukaan johtuu todennäköisesti allergisesta reaktiosta tikkeihin. Silti, Rosa syö nyt aamuisin ja iltaisin 1 1/2 taplettia antibiootteja. Kipulääkitys jätettiin jo pois. Rosa käyttää tuota jalkaansa jo erinomaisesti, aina välillä. Oma kortisoni vieroitus jatkuu, eikä näytä hyvältä. Aamu alkaa sopivasti pillereillä, päivä päättyy pillereihin. Elämä, elämä, elämä. Kuinka pitkään vielä?

Muistan joskus kuulleeni, että kaksi desiä vettä keuhkoihin riittää tappamaan ihmisen. 2 dl elämän ja kuoleman välillä. Liekö totta, mutta ajatuksena aika hieno. Juhannusta odotellessa. Ajatella, päästä nyt telkkariin yhtenä numerona muiden joukossa, jota ihmiset voivat kauhistella yhden päivän ajan... ja sitten se olisi ohi, kipu stressi, särky, huoli, pettymys.

Ja ihmiset, he kyllä pääsevät minusta yli, miksi eivät pääsisi. Maailmasta on lähtenyt paljon minua parempiakin tyyppejä, ilman apua ja oman avun kautta. Osa nuorempia, osa vanhempia. Keskustelimme työpaikalla Kalevan kuolinilmoituksista. Joku tuttu oli lähtenyt 60 vuotiaana, niin nuorena. Hymisin siihen vain jotakin. 60 vuotiaana, minä en pääse tällä menolla edes kolmekymppiseksi, feilaan tämänkin. 60 vuotta. Hän on taistellut pitkään, todella pitkään. Muistan kirkossa kuulleeni kuollinilmoituksen 26 vuotiaasta henkilöstä, en tiedä, miten tai miksi hän on lähtenyt tähtien tuolle puolelle, en nimeä, en sukupuolta, en mitään. Tiedän vain, että 26 vuotta. Muistan parikymppisen, joka menetti henkensä kelkkaonnettomuudessa, nelivuotiaan, joka jäi siilossa viljakuorman alle, 16 vuotiaan, jonka rekka jyräsi yli, tytön, joka tukehtui pyöröpaalin murskaamana, tuttuja, tuttujen tuttuja ja minä olen kateellinen. Kateellinen!

Kuolema kiertää ympyrää, hipoo lähelle. Melkein voin koskettaa, haistaa ja maistaa sitä. Lähetän työssäni eläviä olentoja kohti tuntematonta. Veronan, Vanessan ja Kympin. Alle kaksivuotiaan hiehon. Sonnipojan, jota viisi minuuttia sitten rapsutin leuan alta, jonka karhea kieli lipoi käsivarttani. Toisenkin ja kolmannenkin, en pysy enää laskuissa, en muista kaikkia, ne eivät pelkää minua, luottavat minuun. Talutan ja ajan ne kohti kohtaloa, jota itse en haluaisi, jossa itse olisin kauhuissani. Kuvia ja muistoja, syylisyyttä. Minkä takia? Minkä takia.

Ei saisi aina yrittää mennä sieltä mistä aita on matalin, me ollaan täällä oppimassa jotakin tärkeää, jotakin omaa ja henkilökohtaista, mutta nämä ajatukset, nämä vaaralliset ajatukset ja pohdinnat saavat minut hymyilemään. Mistä se sitten kertookaan, hullu mikä hullu. Olen välillä niin väsynyt, ettei mitään järkeä, tunnen kuinka painovoima kiskoo minua alas.

Teen tällä hetkellä yhdelle kaverilleni samaa mitä yritin tehdä toiselle parhaista ystävistäni. Tilanne toistuu. vasta näyttelijä on vain eri. Kumitan häntä elämästäni, enkä tiedä miksi. En pidä yhteyttä, en vastaa viesteihi, en hakeudu seuraan. Ei, emme ole riidelllee, en ole vihainen hänelle. En koskaan ollut vihainen toisellekkaan, hakeutuminen seuraan, viesteihin vastaaminen. Ne vain jäivät. Minulla ei olisi varaa tähän, ei olisi varaa ajaa pois näitä viimeisiäkin ihmisiä jotka haluavat olla seurassani. Ihmittelen vain, miten he eivät ole jo lähteneet. En tee aloiteita, unohdan syntymäpäivät, en anna juhlapäivinä lahjoja, en ota huomioon. Kaikki on niin yksipuolista. Saan idean, yritän parantaa tapani, pelkään, pelkään, idea unohtuu, lykkään sitä kauemmas. Miksi viestin kirjoittaminen voi olla niin vaikeaa, pyytäminen ulos, kortin, lahjan antaminen, huomion, toisen tärkeyden osoittaminen. Itsekeskeinen paska. Vihaan itseäni, vihaan kuinka solmussa olen, vihaan sitä, että mikää ei tunnu ratkeavan. Luulen hetken, että saan nyittyä oikeaa langan pätkää, löysättyä jotakin kipeää kohtaa, mutta todellisuudessa vyyhti vain kiristyy ja kiristyy tiukemmalle. Enkä tiedä olenko jo ohittanut sen kohdan, ettei sitä vyyhtiä saa enää hampaillakaan auki.

Does it matter - Janieck

https://www.youtube.com/watch?v=gumgD-ehbAk

Akarn

sunnuntai, 15. huhtikuu 2018

Älä kadu

Kolme hyvää päivää takana ja vieroitus kortisonista aloitettu. Pää on yrittänyt kampata minut tänään kaksi kertaa maahan pimeään epätoivoon pyörimään, mutta tällakertaa, nämä kaksi kertaa olen onnistunut kamppaamaan ja lyömään paniikin sekä epätoivon selälleen maahan ennen minua. Sain tehtyä viestinnän kirotut ja maailman helpoimmat rästitehtävät pois. 14op pitäisi olla nyt taskussa. En voi ymmärtää miksi niissä meni niin kauan. Kahden tunnin työ, kolme kuukautta vääntämistä. Miksi ne olivat niin vaikeita? Sain siivottua tänään kämpän kokonaan, 35m2 kämpästä irtosi lattioilta ja huonekaluista pölypussillinen karvaa, hiekkaa ja roskaa. Koirasta irtosi muovipussillinen karvaa harjauksen yhteydessä. Tiskit ja pyykit sain hoidettua edellisenä päivänä. ei tarvi enää syödä samasta lautasesta koko päivää. Nyt on puhdas ja raikas asunto. Kissa jököttää repun päällä, lukkari on kopioituna ja katse on maanantaissa. Pääsen kouluun, menen kouluun, pystyn ottamaan nämä askeleet.

Kapu sai terraarioonsa vanhasta sukasta uuden kiipeily telineen. Rosan haava on ruvennut keräämään nestettä tikkien alle. Huolestuttaa, ärsyttää. Ärsyttää, koska olen peloissani, ärsyttää koska en voi tehdä asialle mitään. Maanantaina soitto eläinlääkärille. Pitää hyväksyä se, kyllä, minua pelottaa ja hermostuttaa tuon koiran tilanne.

Olen ruvennut lihoamaan, mikä ei oikeastaan vielä haittaa yhtään mitään. Matkaa on vielä lähtötilanteeseen vaikka kuinka paljon, mutta tein vainoharhaisuuttani raskaustestinkin, vaikka a) en ole harrastanut seksiä kenenkää kanssa, pelannut vain, ja b) kuukautisetkin ovat tulleet, vaikka ovatkin yhtä sekaisin kuin itsekkin. Siinä olisi ollut kyllä nauraminen, jos viivoja olisi ilmestynyt kaksin kappalein tikkuun. Mikä lottovoitto. Ei olisi jätkäkään varmasti uskonut omakseen ilman DNA testejä. Menihän siinä 4kk ennen kuin hainkaan tuon testin. Kaksi skipattua kiertoa ja kaksi aivan pirun epämääräistä tapausta. No eipä minulla tämäkään systeemi ole toiminut kunnolla sairastumisen jälkeen, mutta mikäpä minussa ei olisi sekaisin.

Huomenna on kahdeksalta herätys, soitto eläinlääkärille, kymmeneksi kouluun. Katsotaan pääsenkö ylös asti. Ja mikä tärkeintä pääsenkö kouluun.

20180415_191013.jpg

Akarn

maanantai, 9. huhtikuu 2018

Jumissa

Rosan turkki loistaa auringossa, punaisena sädehtien, minä hymyillen. Haavat paranevat pikkuhiljaa. Päivä päivältä kulku on helpompaa, melkein normaalia. Melkein kuin ennen, ennen ristisiteen katkeamista. Sohva pysyy edelleen lattiatasossa, minä nukun edelleen lattialla, Tänään en kuitenkaan enää kantanut Rosaa portaissa Misu makaa kyljen päällä. En tiedä missä vaiheessa se on älynyt ruveta käyttämään minua tyynynään. Siitä on aikaa. Kapu viiletti päivällä pitkin lattioita, auringon maalaamalla lattialla. Kalliokiipeili pitkin tyynyä. Sen lämmin ruumis vasten kämmentä, sen elävä kevyt paino kädessä nostaessani sen takaisin terraarioonsa.

Minun onneni, minun elämäni. Olen luovuttanut, olen jumissa. En käynyt tänäänkään koulussa, en ota vastaan töitä. Haluan vain ainoastaan olla noiden pentujeni kanssa. Puuhailla niiden kanssa, se on helppoa, helppoa. Kun katson tulevaisuuten nään vain ison kasan tekemättömiä töitä, piinaavia hetkiä ja nuo kolme valopilkkua. Nään vain sen kuinka herään, meen töihin, meen nukkumaan, herään, meen töihin, nukkumaan, töihin ja en halua sitä. En pysty huijaamaan itseäni. En enää usko edes omiin valheisiini. Ei se muutu kivemmaksi, ikävät asiat ei lopu sillä, että kestät vielä tämän, selviät vielä tästä. Selvisin lukiosta, selvisin autokoulusta, selvisin työharjoitteluista, selvisin Ylä-Savosta, selvisin kesätöistä, kuinka monesta kokeesta olenkaan selvinnyt? Mitä väliä niillä on, ei mitään. Ei niin mitään. Ne eivät saa minua onnelliseksi, eivät saa ketään muutakaan. Niin paljon työtä, niin paljon tuskaa, turhautuista, kyyneleitä ja minkä takia? Ei minkään rakentavan takia. Ja se pitäisi tehdä vielä uudestaan ja uudestaan.

Muistan sen hetken kun kuulin Antti Tuiskun Hiihdän biisin ensimmäistä kertaa yhden lukemattoman työpäivän jälkeen , jouduin pysäyttämään auton ja kuuntelemaan. Liippasi aivan liian läheltä. "Jos nyt jaksan vielä tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen viel uusi mäki?" Ja mä hiihdän, huitelen miten sattuu, seuraan vierestä kun toiset onnistuu, epäonnistuu, kärsii ja nauraa. Seuraan sivusta kun maailma vyöryy ohi ja aika valuu sormen päitä pitkin kuin vesi kämmenen rystysten raoista. Mietin keinoa miten lopettaa itseni ja enkä keksi vastausta. En tiedä miten voisin lopettaa itseni, en tiedä. Kumpa tietäisin.

Aloitin pelaamaan Runescapea verestääkseni muistoja ja jäin koukkuun, ja tajusin kuinka estynyt oikeasti olen tekemään sen mitä haluan. Haluaisin pelata minipeliä muiden pelaajien kanssa ja en uskalla kävellä sen portaalin läpi, koska mitä jos en osaakkaan ja epäonnistun. Kyseessä on peli. Viaton peli, ei mitään sen suurempaa. Nauran taas itselleni. Nauran ja itken. Uskomatonta! Uskomaton pelkuri.

Akarn

tiistai, 3. huhtikuu 2018

Kuristuspanta

Minulla on olut jos jonkin näköistä henkistä kuristuspantaa kaulassa elämäni aikana, mutta koskaan ennen ei ole ollu tällaista kuristuspantaa rinnan ympärillä. Se rutisti minut hyvin pieneksi ja riipi palasiksi. En pystynyt hengittämään. Kädet vapisivat, tärisevät hienoisesti vieläkin, kurkkua kuivaa ja janottaa. Kuristusnauhasta on jo useampi tunti. Edelleenkin on hyvin rauhaton ja huolestunut olo. Olen juonut jo useamman pullon vettä. Suuta kuivaa edelleen. Kädet vapisevat, joudun keskittymään jokaiseen kirjaimeen, jota painan. Rosa leikattiin tänään 3.4.2018 kello 10-14. Siihen sattuu, tuossa se itkee vieressä. Inisee hienoisesti ja on allapäin. Siihen sattuu... Minuun sattuu, eri tavalla.

Aamusta lähtien kello 10.00 asti rauhallisten tyynien hetkien välissä on iskeny kylmän pelon viiltoja. Kuin joku kuljettaisi tikari pitkin selkärankaa ja kiristäisi kettinkiä rintalastan alla. Rintalastan vasemmalla reunalla. Eläinlääkäristä lähtiessäni kettingin tilalle asettui jäätävä hermostuneisuus, rinnan ympärille kiertyvä piikkimatto.

En ole käynyt koulussa kohta kahteen viikkoon, jos pääsiäisvapaat lasketaan mukaan. Minun pitäisi käydä katkaisemassa opintotuki. Olen kohta todella lirissä sen kanssa. En tule saamaan tarvittavia pisteitä kasaan. 14 op yhden artikkelin varassa, englannin kurssi yhden CV:n varassa, kaikki yhden pikku jutun varassa. Enkä saa niitä tehtyä.

Ajellutin itselleni pitkän mohawkin. Suurin syy siihen oli, että en jaksa aamuisin harjata tuota pehkoani. Toinen syy, en jaksa katsella tuota liian tuttua naamaa peilistä.

Pitäisi keskittyä koiraan, ei koko ajan itseeni. Miten hitossa pystyn sen tekemään? Kun olen taas tällainen paska sihisevä hermokimppu. En saa tätä olotilaa rauhoittumaan. Haluan urista, en pysty. Se saa Rosan hermostumaan. Kiroan elämää, haluan sen loppuvan. Rosa itkee, siihen sattuu.

Akarn