keskiviikko, 13. joulukuu 2017

Kolme tietä

Olen joskus miettinyt, että elämässä on kolme tapaa mennä eteenpäin. Sinä joko selviät, kuolet pois tai tulet hulluksi. Minä vedän tuota hullun tietä kohti jyrkännettä. Lääkkeet on taas kaksi ja puoli tuntia myöhässä ja mietin ottaisinko niitä ollenkaan vai vetäisinkö kaikki kerralla. Helvetin elämä... Mietin, että veisin eläimet viikonlopuksi vanhemmille. Mietin, että mitä tekisin sitten Kapun kanssa, eihän sitä voi jättää yksinkään. Ja askel askeleelta teen matkaa kohti hulluuteen.

Keskustelimme tänään koulun pikkujouluissa pääsykokeista, opetuksesta ja kouluarvosanoista. Pääsykokeista, joita kukaan muu ei ilmeisesti ole tehnyt. Ovat ilmeisesti päässeet kouluun suoraan papereilla ja minä... Olisi niin kiva olla edes jossakin asiassa hyvä. Ja sitten mietin veljeäni. Liian ihanaa ja hyvää veljeäni. Toivon, että elokuun 17. päivä 1995 Kemijärvellä ei olisi syntynyt kuin vain yksi poikalapsi, ei mitään narttua. Noh, tuo toive on 22 vuotta liian myöhässä. Ajatella, että minulla oli kaikki samat mahdollisuudet. Aivan kaikki mahdollisuudet. Tulipahan feilattua sekin, niin kuin kaikki muukin.

Olen saanut ostettua joululahjat kaikille pakollisille henkilöille ja Rosa ehti syödäkin jo yhden paketin. Mutta eiköhän paketin saaja sen ymmärrä, että pahvilaatikon kulma on hieman rispaantunut. En jaksanut edes kunnolla suuttua Rosalle, sanoin vain, että mene pois ja ihme kyllä Rosa meni ja kurkisti sekunnin kuluttua turvallisesti kulman takaa. Ihme koira.

Lähdin niistä pikkujouluista tosi aikaisin pois. Ennen kymmentä jo. Liikaa meteliä ja no...minä. Voisinmpa olla normaali tai jo haudassa.

Akarn

sunnuntai, 10. joulukuu 2017

Sekaisin kuin seinäkello

30 vuotta. Aivan liian pitkä aika. Minusta tuntuu, että en kestä tätä enää edes kahta vuotta. Tämä paketti on aivan liian sekaisin. Kukaan ei minua pysty enää pelastaan. En halua, että minua pelastetaan. En hallitse itseäni enää yhtään. On paha olla ja se purkautuu. Purkautuu randomisti, liian vihaisesti. En pysty sitä enää estämään. Kaaduin pyörällä, en pystynyt kuin kirvaamaan ystävälliselle henkilölle, joka kysyi satutinko itseni. Teen pakkoliikkeitä, pyörin huoneessa ympyrää. Olen sekaisin, olen niin vitun sekaisin.

Kun olin Koljovirralla töissä, kysyin Platulta, mustalta vanhalta kilpahevoselta, (joka oli silloin samassa kunnossa, kuin minä nyt eli kylkiluut pystyi laskemaan päältäpäin) miksi sinä imppaat koko ajan? Sen jälkeen oli pakko kysyä itseltä, miksi sinä puret itseäsi jatkuvasti? Silloin rupesin oikeasti miettimään käytöshäiriöitä, kutomista, hännän purentaa, kielen pyöritystä. Onko se nyt niin erilaista? Onko joillain eläimillä yhtä paha olla kuin itsellä. Onko meissä niin suurta eroa? Platu. Haluaisin käydä katsomassa Platua. Haluaisi käydä katsomassa, onko tilanne parempi vai huonompi kuin ennen. Minulla on myös ikävä Nirvanaa. Raahen ratsastuskoulun hevosta. Haluaisin käydä sitäkin katsomassa. Hevosta, joka on antanut minulle parhaimmat onnistumisen tunteet ja opettanut miltä tuntuu kun kaikki toimii yhdessä ja yhteen. Ikävöin myös "Napsua", tuota hyvin vihaista lutino-neitokakadu koirasta. Haluaisin nähdä, että onko hän jo saanut uuden kodin ja ystävän. Meneekö hänelläkään yhtään sen paremmin kuin ennen. Toivottavasti.

Kävin tänään katsomassa Pähkinäsärkijä baletin elokuvateatterissa ja eilen kerjäämässä taas huomiota baarissa. Sain taas sen mitä halusinkin. Seuraa. En oikeastaan tiedä miksi niin teen. On paska tulla yksin kotiin nukkumaan, mutta eipä huvita lähteä kenenkään mukaankaan. Ei ainakaan sellaisen, joka kantaa sormusta toisessa kädessä. En tiedä. Täällä Oulussa oikein korostuu kuinka pielessä minä olen. Täällä mahdollisuuksien ja nuorten kaupungissa peilikuva kertoo kuinka ruma olen. Ja voi kuinka se käykään kipeää. Haluaisin vain lopettaa hengittämisen. Olen niin pahoillani kissan ja koiran ja Kapunkin puolesta kuinka paskan ja epävakaan kortin he ovat osakseen saaneet. Minä yritän. Yritän oikeasti. Se ei vain tunnu auttavan mitään. 

Huomenna on taas koe. Huomenna pitäisi taas esittää parempaa mitä on. Huomenna... huoh.. voi elämä. Miksi tämä on tällaista? En edes tajua miksi yritän. En ymmärrä, miksi edes käyn lääkärillä, miksi edes käyn koulua, miksi edes yritän syödä, miksi tuhlaan resursseja, jota joku toinen voisi tarvita ja arvostaa paljon enemmän. Olen jo kuollut. Olen jo kuollut kauan sitten. Karkeasti jos heitän niin ainakin 11 vuotta sitten. Mutta pakko...pakko yrittää. Jos ei muiden, niin ainakin näiden eläinten vuoksi.

Akarn

DSC04823m.jpgDSC04822m.jpg

torstai, 7. joulukuu 2017

Uusi kapteeni laivaan

Meille tuli pari viikkoa sitten uusi asukas kämppään. Hurmaava hiiri poika Kapu. Kapteeniksi häntä välillä nimitän. En olisi ikinä uskonut, että voisin oikeasti saada tan-värisen otuksen itselleni. Aina olen sellaisesta salaa haaveillut pienestä pitäen. Värillähän ei ole väliä. ;) Tan väritys on kuitenkin aina iskenyt erityisen kovaan, erityisesti tuollaiset puoli tai huono tan-kuvioiset. Juuri sellaiset kuin Kapu on. Tiesin ja tiedän edelleen kaivavani verta nokastani ottamalla Kapun samaan asuntoon tuon valkoisen tappajani kanssa. Kovia keskusteluja ollaankin nyt viime viikkoina käyty siitä, että mikä rooli Kapulla on tässä kämpässä. Lyhyesti. Katsoa saa. Häkin/terraarion päälle ei mennä ja jos tassu nousee lasia kaapimaan on jäähyn paikka. Vielä ei olla ihan näitä kaikkia sääntöjä sisäistetty, mutta asia etenee pikkuhiljaa. Olen pyrkinyt varmistamaan Kapun turvallisuuden terraarion päällä olevalla metalli verkolla, joka on kiinnitetty rautalangalla terraarion ympäri, jotta kissa ei saisi edes vahigossakaan sitä auki. Ja jos käsittelen Kapua, pidän Kapua irti pöydällä, siivoan terraariota, vaihdan vettä tai ruokin Kapua, ovi on kiinni ja kissa ulkona. Ja samoin koirakin. Varmuuden vuoksi. Toivon todella, että Kapu ei joudu maksamaan sitä pahinta hintaa tästä järjettömästä, epäloogisesta ja itsekkäästä päätöksestäni ottaa hiiri kissa ja koira talouteen. Se olisi vain liian epäreilua Kapua kohtaan... 

DSC05462%20%E2%80%93%20kopio.jpg DSC05455%20%E2%80%93%20kopio.jpg

Olen niin rakastunut tuohon nappisilmään. Se on niin kiltti, utelias ja pieni. (Ja tuoksuu melko voimakkaasti hiirelle, mutta pojan ronttien kuuluukin niin tehdä. Ainakin ensimmäisenä päivänä. Nykyään haju ei ole läheskään niin paha. Liekö olen tottunut tai merkkailu vähentynyt. :D) Kapu on luonteeltaan tosi utelias, mutta arastelee hieman uusia asioita. Rohkeutta kyllä löytyy tuosta pikku paketista ihan tarpeeksi. Antaa vain tarpeeksi aikaa tutustua. Ja nyt minulla on ainakin syy jatkaa kolme vuotta eteenpäin, sillä Kapulta puuttuu se turvaverkko mikä Mäykillä ja Rosalla on.

Elämä on edelleen lievästi sanottuna paskaa, mutta se on aika oletettavaa kun on paskat hampaat, paska suolisto ja paska mieli ja aina joku paikka kipeänä. Pystyn kuitenkin nyt taas juoksemaan kunnolla, saan hoidettua eläimet ja olen edennyt koulussakin, vaikka se ei edelleenkään lievästi sanottuna kiinnosta ja opetus on mitä on. Ja en ole taaskaan saanut palkkaani. Mitä minä oikein teen väärin! Jos olen niin huono työntekijä, että en ole työlläni palkaa ansainnut, niin miksi minut soitetaan, joka kerta tulemaan uudestaan. Vittu, ois niin kiva tietää, että onko muilla tällaisia ongelmia.Olisi välillä ihan kiva, että kun työsopimus on tehty, allekirjoitettu, verokortti ja tilinumero toimitettu ja tunnit suoritettu niin palkkakin tulisi ilman peräänsoittelua... En vain jaksa tapella vielä tämän kaiken lisäksi oikeuksistani. Tämän lääkäri, koulu ja kipu kierteen lisäksi... No ei auta kuin katsella lumisadetta ja kuunella Rasmuksen laulajaa.

Have a Little Mercy - Lauri Ylönenhttps://www.youtube.com/watch?v=CzLjbOYFj9I

You Don't Remember My Name - Lauri Ylönen: https://www.youtube.com/watch?v=m_fYV9G_aoM

Akarn

DSC05421%20%E2%80%93%20kopio.jpgDSC05287%20%E2%80%93%20kopio.jpg

DSC04760%20%E2%80%93%20kopio.jpg



torstai, 16. marraskuu 2017

Kipeä elämä

Rosa, tuo koira, paras asia elämässäni ja sekin vihaa minua. Rosa haluaisi mennä kotiin, eikä elää kanssani täällä. Se jaksaa pyytää joka kerta autolle silloin, kun käymme lenkillä tai muuten vain ulkona. Ei sen puoleen, en minäkään haluaisi elää itseni kanssa. Kipeän, täyskahelin, paskan kanssa. Haluaisin itsekin mennä kotiin, mutta minne? Ei minulla ole asiaa enää sinne, olen kyllä tervetullut käymään kylässä ja tiedän sen itsekkin. Asumaan en voi kuitenkaan enää jäädä. Virallisesti olen jo muuttanut muualle ja on jo uusi koti, mutta ei tämä tunnu kodilta, ei ollenkaan. Misu, tuo kissa, on sopeutunut paremmin. Se alkaa jo tottua uuteen asuntoonsa. Miniversioon entisestä reviiristään. Tai sitten se peittää tämän ahdingon kaikista parhaiten.

Kävin tänää katsomassa elokuvissa Bad moms christmas. Mukavan pirteä leffa. Itkin leffan jälkeen pari tuntia. Itku ei kyllä liittynyt mitenkään leffaan, mutta itkin kuitenkin. Leffa itsessään oli tosi ihana, rauhoittava ja lämmittävä. Itkin, koska minulla on taas kohta edessä viikonlopun lomitus rupeama. Itkin, koska tämä maha taas pirruilee minulle, koska tressaan ja murehdin tuota työtä. Itkin, koska unelmat ovat kuolleet ja tarvitsisin uusia, mutta en tiedä mistä löytäisin niitä. Itkin, koska nämä uudetkaan lääkkeet eivät tunnu auttavan. Itkin, koska en halua ottaa vastuuta toisen ihmisen kk palkasta. Itkin, koska tiedän ettei minusta ole tähän hommaan.

Lomittajan työ. Paskin osuus koko hommassa on tuo vastuu ja arvaamattomuus. Mä en kestä sitä. Koko sen ajan mitä en tee virheitä, pelkään koko ajan tekeväni niitä. Haluan tehdä asiat niinkuin minulle on opetettu, mutta käytäntö vaihtuu, joka hiton tilalla. En halua ottaa vastuuta elävästä eläimestä, pelkään vahingoittavani niitä, pelkään satuttavani niitä, pelkään aiheuttavani yrittäjälle turhia kuluja. Pelkään koko ajan, en pysty rentoutumaan ollenkaan. Ja... helvetti, kun en ole vieläkään oppinut sanomaan ei... Sitten mietin miten helvetissä pääsen tästä koulusta eroon, mitä muuta voisin tehdä. Missä voisin olla turvassa. Miten voisin olla arvokas. Miten pääsisin eroon tästä kaikesta.

Ja edelleen haluan kuolla, haluan niin perkeleesti kuolla ja lakata olemasta. Olen niin pettynyt, jos kaiken tään jälkeen on vielä elämää tai jos tämä kierros alkaa vain alusta. Haluaisin pystyä sanomaan tämän jollekin ääneen ja kasvotusten. Haluaisin pystyä sanomaan sen ääneen, toivoisin, että joku pystyisi muuttamaan tilanteen erilaiseksi. Muuttamaan sen, että en laskisi, että vielä on kestettävä kahdeksan saamarin vuotta. Toivoisin, että en miettisi niin saamarin epätoivoisesti keinoa päästä siitä mistä aita on matalin. Ajatella, että voi tuntea häpeää ja vihaa siitä, että on liian pelkuri tappamaan itsensä.

Joulu kolkuttaa taas ovelle. Mikähän vuosi se oli kun toivoin, että tämä olisi viimeinen jouluni. Onkohan siitä nyt vuosi, kaksi vai kolme vuotta. Noh, voin sanoa, etten olisi paljosta jäänyt paitsi. Paljosta kivusta kylläkin.

Akarn.

torstai, 21. syyskuu 2017

Ikuisesti sairas

Tuli tänään käytyä tähystyksessä ja sain samantien elinikäisen lääkityksen. Pitäisi olla iloinen, että pelkästään lääkityksellä selviää, ainakin tällä hetkellä. Viime päivä meni siis tosi mukavissa merkeissä. Kävin koulussa, aloitin sitten älyttömän ryyppäämisen vettä ja muita kirkkaita nesteitä eli käytännössä limukkaa. Seuraavaksi juostiin vessassa. Koko tänän ajan tein samalla käsitöitä. Pari ristipistoa, puoli litraa vettä, biisin vaihto koneelta, vessaan, pari pistoa, puoli litraa lisää, ristipistoa, pari desiä limukkaa, ristipistoa, vessaan ja niin edelleen. Hauskaa oli. Lemmikitkin olivat mukana tunnelmassa. Olivat päivän aikana yrjönneet jostakin syystä molemmat pitkin kämppää.

DSC05437.jpgDSC05438.jpgDSC05439.jpg

Tänään tulivat postissa ne kauriin kallot. Ovat muuten aivan ihanat. Miten oikeasti voi olla joku kallo niin söpö? Puhumme nyt kuitenkin kuolleen eläimen jäänteistä. Olisi joskus ihan mukava kysyä siltä aivokemian sunnittelijalta, että mitä se on oikein ajatellut. Ostin myös lisää DMC-lankoja, tällä kertaa helmiäisen värisiä. Suunnittelin tekeväni lankojen mukana tulleiden ohjeiden perusteella pari tyynyn päälistä, mutta saa nähdä. Kirjonta on kuitenkin sen verran hidasta puuhaa, etten niitä varmaan koskaa saa valmiiksi.

DSC05433.jpg


Kävin myös Rosan kanssa pyörähtämässä taas ulkona. Odotan sitä aikaa kun pystyy taas juoksemaan kunnolla. Ilman, että tarvitsee vääntäytyä kippuraan kivusta tai pidättää hengitystä. Mulla on ikävä juoksemista, tapailin tänään muutaman raviaskeleen. Parempaa ei irronnut. Huomenna on taas koulupäivä ja ajatella perjantai. Ilalla olisi ravit, mutta en tiedä pystynkö tai jaksanko mennä katsomaan.

Väsynein terveisin, Akarn

DSC05436.jpg