Haluan takaisin siihen aikaan, kun laumaani kuului vain kolme. Haluan tuon miehen ulos kämpästäni. Haluan, että Kapu hengittäisi jälleen. Haluan istua hiljaisuudessa. Haluan olla säikähtämättä, joka kerta kun ulko-ovi aukeaa. Haluan, että tämä läävä pysyisi edes sen päivän siistinä. Haluan löytää tavarani sieltä minne ne laitoin. Haluan olla yksin. Ja kuinka tämän ilmoitan muille? Olemalla täysi kusipää ja repimällä ihoani rikki.

Oloni on jo niin paha, ihoni niin kireä, että jouduin tämän kuukauden alussa maanantaina käymään akuutissa paikkailemassa itseäni kasaan ammattilaisen toimesta. 3 haavaa, kaksi liimausta ja yhdeksän tikkiä. Yhdeksän helvetin tikkiä. Niitä haavoja olen nyt paranellut parhaani mukaan ja koittanut pitää näppini irti ihostani. Miksi se on niin vaikeaa? Ei se ole ollut koskaan näin vaikeaa. Täysin puhtain paperein en ole sevinnyt. Naarmuja tulee, hampaan jälkiä ilmestyy, eikä kukaan tiedä. Vielä. Vanhemmat, kaverit, kaikki joiden pitäisi tietää. Ja olen iloinen siitä. Olen iloinen, että en lähettänyt viestiä, jonka kirjoitin jo valmiiksi, koska kohta saan itse monta viestiä siitä kuinka paskasti heillä menee, enkä halua lisätä heidän taakkaansa enempää.

Mies näkee haavat. Ei sellaista tikkikasaa piiloteta noin vain samassa kämpässä asuvalta. Ei minun ollut tarkoitusta vetää niin syvälle. Kaikki vain pimeni. Yllätyin itsekkin veren määrästä. Enkä ymmärrä miten haavoja oli kolme. Vedin vain kerran. Vannon.

Osuin laskimoon. Se raudan haju, siivotessani lattiaa sairaala käynnin jälkeen, pystyin maistamaan sen. Sain psykologille ajan kolmen viikon päähän. Melkein mokasin senkin. En pysty puhumaan. Puhun alienien kieltä. Enkä osaa ilmaista itseäni ääneen. Oikein, niin, että joku oikeasti ymmärtäisi. Minulla on oikeasti hätä. En pärjää itseni kanssa.

Olen ansassa ilman ansaa josta päästä pois. Olen paska ihminen. Tuntuu etten osaa mitään, ja silti tuntuu, että saan tehdä koulussa kaiken. Aivan sama, vaikka keskiarvoni on yli neljä (Arvosteluasteikko1-5). Saan kurseista 5:sia. Tuntuu silti etten osaa mitään. En saa korkeista arvosanoista mitään iloa, mutta vihaan itseäni kun saan 4. Luuseri. Enkä ymmärrä miksi.

Vihaan päätöksen tekoa, koska en voi voittaa. Minulla on kaksi vaihtoehtoa ja vain yksi paskanen loppu. Voin tehdä asiat niin kuin muut minun haluavan tekevän, jolloin olen katkera siitä etten tehnyt asioita niin kuin oikeasti haluan tehdä. Tai voin tehdä asian niin kuin haluan ja voin rypeä syylisyydessä siitä etten tehnyt asioita niin kuin minun halutaan tekevän. Enemmän tai vähemmän, aina tuntuu pahalta.

Olen myös täysin kusipää tuota miestä kohtaan. Käyttäydyn täysin ääliömäisesti. Haluan erota, haluan kertoa, että juttu on minun osaltani ohi. Ja sitten mies kertoo rakastavansa minua, tuo lahjoja, kertoo, että olen parasta mitä hänelle on sattunut. Sanat kuolevat kurkkuuni, sinkoilevat kallossani, enkä pysty edes kähisemään niitä ulos. Voin huonosti. Tuon sen esiin teoillani, annan kylmää olkapäätä, nukun yksin, pyrin eristäytymään, karkailen, enkä kerro minne menen. 

Tyhmähän minä olen, jo pelkästään sen takia kun toistan samaa kaavaa ja odotan eri lopputulosta. Kaikkien kanssa.

Ja Kapu on kuollut.