Käytiin tänään lenkillä Rosan kanssa. Upealla reisulla, lumi säihkyi auringon paisteessa. Askel oli kevyt, lensin pitkin teitä. Juoksin niin kevyesti ja niin juoksi Rosakin. Välillä pysähdyttiin nuuhkimaan, piehtaroimaan lumihangessa, sitten juostiin taas. Kohti hiekkavalleja, mootoritien reunassa, jossa päästään juoksemaan irti. Pois betoni ja asfaltti viidakosta. Hetkeksi pois. Katselen maisemia, otan kuvia. Nauran koiran vetäessä siksakkia edes ja takas. Puiden takana viilettää autoja. Hälinä on lohdullista. Toimintaa, mutta samalla saa olla katseilta piilossa. Turvassa. Pysähdyn vetämään, henkeä. Rosa paistattelee auringossa. hymyilee minulle, heilauttaa häntäänsä laiskasti. Ohitan sen, en kiinnitä homiota, vasta jälkeenpäin, kun yritän selvittää mitä tapahtui. Muistan, itken, pelkään. Yhtäkkiä alamäessä, männyn neulasten hipoessa pipoani ja poskia Rosa alkaa ontua. Selkä notkahtaa alaspäin, häntä kääntyy oikealle tasapainottamaan kulkua. Notkahdukset ovat selviä, jokaisella askeleellä. Luulen aluksi koiran astuneen johonkin terävään. Pyydän Rosaa odottamaan. Rosa kääntyy tottelevaisesti katsomaan minua, odottaa pienen hetken, päättelee, etten ole laittamassa sitä kiinni ja kääntyy jatkaakseen. Pyydän uudestaan odottamaan, nyt katse on kysyvämpi, odotus pidempi. Pääsen kohdalle, Rosa kääntyy jatkakseen. Pyydän uudestaan odottamaan. Rosa olisi innokas jatkamaan matkaan, mutta jää paikoilleen. Nostan jalkaa, oikeaa, katson anturaa, ei mitään. Jatkamme matkaa, koira ontuu. Minua kylmää. Katson anturan uudestaan, ei mitään. Jatkamme matkaa. Ontuminen jatkuu, yritän katsoa toista jalkaa. Rosan kaikki paino on sillä jalalla, nostaminen on vaikeaa. Oikea koipi nousee helposti. Minua pelottaa, muistan jokaisen aikaisemman ontumisen, nousu jäykkyyden ja epäröinnin sängylle tai autoon hyppäämisessä. Ennen kaikkea muistan portaissa kompuroimisen, jonka jälkeen kaikki nämä oireet ovat tulleet.

Minua kylmää, jokainen ontuva askel lähentää aikaa, jolloin tuota punaista kaunokaista ei ole. Jokainen ontuva askel hypäyttää sitä lähemmäksi vuosilla. 

Elämä. Olet vienyt minulta jo terveyden, palon tähän alaan, innostuksen elää, kiinostuksen moniin asioihin, älä vie minun pentujani, pyydän, älä vie pentujani vielä. Vielä ei ole aika. Se on vasta kahdeksan ja toinen kolmetoista ja kolmas on 5kk. En voi hyväksyä sitä, en vielä. Joten pyydän älä vie pentujani vielä. Anelen.

Huoli kasvaa, joka askeleella. Koira vetää iloisesti eteenpäin, mutta ontuminen on selvää. Tuskaisen selvää. Kotia on matkaa. Kurkkua kuristaa, välillä en näe kunnolla eteenpäin. Nivelrikkoa, vai ristisiteet? Korjattavissa, hodettavissa, ikuista, montako vuotta vielä, aika loppuu, se on vasta kahdeksan, mitä voin tehdä, ylipaino, ollaan saatu laihdutettua, ainakin kilo ehkä kaksi, liian myöhään, rasvahapot, kipulääkkeet? Kotona varaan ajan samantien eläinlääkärille. Tätä on seurattu liian pitkään jo. Se ei lähde itsestään. Saan ajan keskiviikolle, mietin rahaa. Mietin miten tulen maksamaan tämän kaiken, mutta tiedän, en pysty päästämään tästä koirasta vielä irti. On yritettävä. Ristisiteet, leikkaus 1 000-2 000e, nivelrikko, jatkuva paheneva kipu. Ja tiedän todellakin minkälaista on olla jatkuvasti kipiä. Pelkään.

Baby, I still need you.

And my heart is going to bleed,

if I can't see you.

Akarn