30 vuotta. Aivan liian pitkä aika. Minusta tuntuu, että en kestä tätä enää edes kahta vuotta. Tämä paketti on aivan liian sekaisin. Kukaan ei minua pysty enää pelastaan. En halua, että minua pelastetaan. En hallitse itseäni enää yhtään. On paha olla ja se purkautuu. Purkautuu randomisti, liian vihaisesti. En pysty sitä enää estämään. Kaaduin pyörällä, en pystynyt kuin kirvaamaan ystävälliselle henkilölle, joka kysyi satutinko itseni. Teen pakkoliikkeitä, pyörin huoneessa ympyrää. Olen sekaisin, olen niin vitun sekaisin.

Kun olin Koljovirralla töissä, kysyin Platulta, mustalta vanhalta kilpahevoselta, (joka oli silloin samassa kunnossa, kuin minä nyt eli kylkiluut pystyi laskemaan päältäpäin) miksi sinä imppaat koko ajan? Sen jälkeen oli pakko kysyä itseltä, miksi sinä puret itseäsi jatkuvasti? Silloin rupesin oikeasti miettimään käytöshäiriöitä, kutomista, hännän purentaa, kielen pyöritystä. Onko se nyt niin erilaista? Onko joillain eläimillä yhtä paha olla kuin itsellä. Onko meissä niin suurta eroa? Platu. Haluaisin käydä katsomassa Platua. Haluaisi käydä katsomassa, onko tilanne parempi vai huonompi kuin ennen. Minulla on myös ikävä Nirvanaa. Raahen ratsastuskoulun hevosta. Haluaisin käydä sitäkin katsomassa. Hevosta, joka on antanut minulle parhaimmat onnistumisen tunteet ja opettanut miltä tuntuu kun kaikki toimii yhdessä ja yhteen. Ikävöin myös "Napsua", tuota hyvin vihaista lutino-neitokakadu koirasta. Haluaisin nähdä, että onko hän jo saanut uuden kodin ja ystävän. Meneekö hänelläkään yhtään sen paremmin kuin ennen. Toivottavasti.

Kävin tänään katsomassa Pähkinäsärkijä baletin elokuvateatterissa ja eilen kerjäämässä taas huomiota baarissa. Sain taas sen mitä halusinkin. Seuraa. En oikeastaan tiedä miksi niin teen. On paska tulla yksin kotiin nukkumaan, mutta eipä huvita lähteä kenenkään mukaankaan. Ei ainakaan sellaisen, joka kantaa sormusta toisessa kädessä. En tiedä. Täällä Oulussa oikein korostuu kuinka pielessä minä olen. Täällä mahdollisuuksien ja nuorten kaupungissa peilikuva kertoo kuinka ruma olen. Ja voi kuinka se käykään kipeää. Haluaisin vain lopettaa hengittämisen. Olen niin pahoillani kissan ja koiran ja Kapunkin puolesta kuinka paskan ja epävakaan kortin he ovat osakseen saaneet. Minä yritän. Yritän oikeasti. Se ei vain tunnu auttavan mitään. 

Huomenna on taas koe. Huomenna pitäisi taas esittää parempaa mitä on. Huomenna... huoh.. voi elämä. Miksi tämä on tällaista? En edes tajua miksi yritän. En ymmärrä, miksi edes käyn lääkärillä, miksi edes käyn koulua, miksi edes yritän syödä, miksi tuhlaan resursseja, jota joku toinen voisi tarvita ja arvostaa paljon enemmän. Olen jo kuollut. Olen jo kuollut kauan sitten. Karkeasti jos heitän niin ainakin 11 vuotta sitten. Mutta pakko...pakko yrittää. Jos ei muiden, niin ainakin näiden eläinten vuoksi.

Akarn