Rosa, tuo koira, paras asia elämässäni ja sekin vihaa minua. Rosa haluaisi mennä kotiin, eikä elää kanssani täällä. Se jaksaa pyytää joka kerta autolle silloin, kun käymme lenkillä tai muuten vain ulkona. Ei sen puoleen, en minäkään haluaisi elää itseni kanssa. Kipeän, täyskahelin, paskan kanssa. Haluaisin itsekin mennä kotiin, mutta minne? Ei minulla ole asiaa enää sinne, olen kyllä tervetullut käymään kylässä ja tiedän sen itsekkin. Asumaan en voi kuitenkaan enää jäädä. Virallisesti olen jo muuttanut muualle ja on jo uusi koti, mutta ei tämä tunnu kodilta, ei ollenkaan. Misu, tuo kissa, on sopeutunut paremmin. Se alkaa jo tottua uuteen asuntoonsa. Miniversioon entisestä reviiristään. Tai sitten se peittää tämän ahdingon kaikista parhaiten.

Kävin tänää katsomassa elokuvissa Bad moms christmas. Mukavan pirteä leffa. Itkin leffan jälkeen pari tuntia. Itku ei kyllä liittynyt mitenkään leffaan, mutta itkin kuitenkin. Leffa itsessään oli tosi ihana, rauhoittava ja lämmittävä. Itkin, koska minulla on taas kohta edessä viikonlopun lomitus rupeama. Itkin, koska tämä maha taas pirruilee minulle, koska tressaan ja murehdin tuota työtä. Itkin, koska unelmat ovat kuolleet ja tarvitsisin uusia, mutta en tiedä mistä löytäisin niitä. Itkin, koska nämä uudetkaan lääkkeet eivät tunnu auttavan. Itkin, koska en halua ottaa vastuuta toisen ihmisen kk palkasta. Itkin, koska tiedän ettei minusta ole tähän hommaan.

Lomittajan työ. Paskin osuus koko hommassa on tuo vastuu ja arvaamattomuus. Mä en kestä sitä. Koko sen ajan mitä en tee virheitä, pelkään koko ajan tekeväni niitä. Haluan tehdä asiat niinkuin minulle on opetettu, mutta käytäntö vaihtuu, joka hiton tilalla. En halua ottaa vastuuta elävästä eläimestä, pelkään vahingoittavani niitä, pelkään satuttavani niitä, pelkään aiheuttavani yrittäjälle turhia kuluja. Pelkään koko ajan, en pysty rentoutumaan ollenkaan. Ja... helvetti, kun en ole vieläkään oppinut sanomaan ei... Sitten mietin miten helvetissä pääsen tästä koulusta eroon, mitä muuta voisin tehdä. Missä voisin olla turvassa. Miten voisin olla arvokas. Miten pääsisin eroon tästä kaikesta.

Ja edelleen haluan kuolla, haluan niin perkeleesti kuolla ja lakata olemasta. Olen niin pettynyt, jos kaiken tään jälkeen on vielä elämää tai jos tämä kierros alkaa vain alusta. Haluaisin pystyä sanomaan tämän jollekin ääneen ja kasvotusten. Haluaisin pystyä sanomaan sen ääneen, toivoisin, että joku pystyisi muuttamaan tilanteen erilaiseksi. Muuttamaan sen, että en laskisi, että vielä on kestettävä kahdeksan saamarin vuotta. Toivoisin, että en miettisi niin saamarin epätoivoisesti keinoa päästä siitä mistä aita on matalin. Ajatella, että voi tuntea häpeää ja vihaa siitä, että on liian pelkuri tappamaan itsensä.

Joulu kolkuttaa taas ovelle. Mikähän vuosi se oli kun toivoin, että tämä olisi viimeinen jouluni. Onkohan siitä nyt vuosi, kaksi vai kolme vuotta. Noh, voin sanoa, etten olisi paljosta jäänyt paitsi. Paljosta kivusta kylläkin.

Akarn.