Unessa kävelen tuttua ja tuntematonta tietä kohti kotia. Samat maisemat, puut, kivet ja tiet, asutus vain puuttuu. Tämä tie vie kotia kohti, tiedän sen, rinnallani kulkee kaksi koiraa. Toinen musta kuin yö valkoinen kukka rinnassa, toinen yhtä punainen kuin kettu valkoiset tassut maata takoen. Tiedän mustan koiran olevan Pipsa, noin vuosi sitten lopetettu ystäväni entinen koira. Punainen on erehtymättömästi Rosa. Kumpikin kulkee tyylilleen ominaisesti. Pipsa rauhallisesti ja tyylikkäästi, mutta poikkeuksellisesti seuraten meitä hieman takana. Rosa vetää hienoa pentu siksakkiaan edestakaisin, mikä on vanhemmiten hieman rauhoittunut. Olen tyytyväinen, tulee mieleen Kuusamon yhteiset kävelyreissut. Maailma hohtaa oudossa valossa. Tiedän tämän olevan unta jo pelkästään siitä. Rosa alkaa horjumaan kuin juopuneena, ei tahdo pysyä pystyssä omilla jaloillaan. Pyrin auttamaa Rosaa, nostan sen pari kertaa pystyyn. Horjunta jatkuu. Kaiken aikaa Pipsa seuraa vierestä hiljaa katsoen. Jonkin ajan päästä horjunta loppuu ja jatkamme kävelyä samaan tyyliin kuin aiemmin. Rosa kääntyy ja sukeltaa pensaikkoon, Pipsa syöksyy perään. Seuraan perässä. Päästessäni pensaikon toiselle puolelle maisema vaihtuu. Olemme risteyksessä, tutussa risteyksessä, se on pätkä kasitietä. Asutus ja huoltoasema ovat poissa, mutta alikulku on siinä liikennevaloineen. Valot eivät vain toimi ja kaikkea maalaa tuo outo pronssinen valo. Rosa on maassa, suoraan edessäni ojassa. Pipsa makaa aivan hiljaa leuka maassa kuono kohti minua Rosan toisella puolella, katsoen minua noilla tummilla silmillään. Kiirehdin Rosan luokse, yritän nostaa sitä ylös. Tällä kertaa se ei onnistu. Rosan jalat eivät kanna. Yritän uudestaan epätoivosesti, pelko ja paniikki alkavat nousemaan. Pipsa katselee meitä, jostakin syystä tiedän, että sillä ei ole mitään hätää. Se on vain surullinen. Yritän soittaa apua, en saa kännykkää toimimaan ja sitten huomaan että Rosan jalka on karvan alla veren peitossa. Silitän tassun valkoista sukkaa, kaikki ei ole kunnossa, ei todellakaan. Näen risteyksen, tutun risteyksen. Istun ojassa, oma koira sylissä, kuollut koira vieressä.

Päivällä Rosalta katkeaa ristiside myös toisesta takajalasta. Tunnen samaa epätoivoa, jota tunsin kun en päässyt Livialle opiskelemaan. Päälimmäinen tunne on, että en pysty tähän enää toista kertaa. En todellakaan.

Itken taas. Se näyttääkin olevan minun lempiharrastukseni. Mutta eivätkö kyyneleet olekin merkki rakkaudesta? Seurailen koiran touhuja. En tiedä heijastaako se omia tunteitani, mutta se vaikuttaa lannistuneemmalta kuin viime kerralla. Käymme varovaisella lenkille. Katselen kuinka auringonlasku maalaa koiran siluetin kullalla. Mietin kuinka itsekäs osaan ollakkaan, jokaisen koiran tai minkä tahansa lemmikin omistajan tärkein tehtävä on osata päästää irti sitten kun on sen aika. Minä en taida osata tehdä sitäkään. Maanantaina on röntgen.

En tahdo herätä päiviin ollenkaan. En tiedä, onko se sattumaa, mutta heti koiran jalan mennessä syttyi taas tuo kylki tuleen. Kesti olla viikon ilman lääkkeitä oikein mainiosti saatavuusongelmien vuoksi, mutta eipä näytä kestävän tämän elämän kipuja. Huoli ja stressi pahentavat oireita. Eipä ihme, jos onnelliset ihmiset elävät pitempään kuin onnettomat.

Photograph - Ed Sheeran https://www.youtube.com/watch?v=qgmXPCX4VzU

Akarn